A/N: Oon nyt pari yötä selannut vanhoja tekstejä, ja tää tuli vastaan. Jos en väärin muista, niin jonkun foorumin kirjoituskilpailuun rustailtu.
Vielä sä jonain päivänä itket
Naurunremakka kuului nappikuulokkeista tulvivan musiikin yli. Siirsin hieman pitkäksi venähtänyttä otsatukkaani pois silmiltä ja vilkuilin porukkaa, joka oli valloittanut koulun pihalta ainoan vapaan penkin. Mutristin huuliani vihaisesti ja siirsin katseeni nopealla liikkeellä pois. En halunnut nähdä sinua. En, vaikka olimme samassa koulussa, samalla luokalla, ja sydäntäni särki takiasi.
Valuin seinää pitkin istumaan maahan. Odotin bussia, sitä samaa, millä säkin menisit. Tuijotin itsepintaisesti tielle, toivoen linja-auton tulevan, vaikka tiesin, että siinä menisi vielä vähintään puoli tuntia. Muistot olivat vieläkin liian tuskallisia palata.
Tuuli riepotti pihan yli muovipussia. Yhtä hylättyä ja yksinäistä kun mä.
Taas äkillinen naurunremakka sai mun katseen suuntautumaan suhun. Äkkiä sä vilkaisit myös muhun päin, ja meidän katseet kohtasi. Nielaisten käänsin pääni ja purin hennosti alahuultani. Kylmä katse, jonka suuntasit muhun, satutti. Se repi rikkoutuneen sydämen arvet uudestaan auki, haavoitti kuin olisit uudestaan hylännyt mut.
Bussi tuli viimein. Mä olin kiinteästi tuijottanut maata, lähes kyyneleet silmissäni. En kestäisi enää yhtäkään kylmää katsetta osaltasi. Te menitte linja-autoon ensimmäisinä, jättäydyin jonon viimeiseksi.
Leimasin korttini laitteeseen, ja käänsin katseeni bussin käytävälle. Ainoa vapaa paikka oli sun vieressä, tietenkin. Vedin syvään henkeä ja keräsin viimeiset ylpeyteni ja rohkeuteni rippeet, istuen sitten viereesi. Ivallinen hymysi sai mun muistojen virran kuohumaan, enkä voinut enää estää kaikkia muistikuvia. Kerran sä olit hymyillyt mulle lämpimästi ja rakastavasti tällä samalla paikalla. Käänsin katseeni valkoisten lapasten peittämiin käsiin, jotka lepäsivät sylissäni. Ajatukseni kiitävät siihen onnelliseen aikaan, jolloin me oltiin yhdessä.
Kunnes sä rikoit kaiken.
Sanoit ettet välittänyt.
Kaikki oli vain kokeilua. Ettet sä oikeasti ole mikään likainen homo.
Mutta mä olin tosissani.
Mun tunteet oli aidot, enkä mä voinut niitä muuttaa. Saatoin peittää tunteeni, suruni, pettymykseni, aivan kaiken ulkomaailmalta, mutta ne repivät sisintäni.
Linja-auto pysähtyi. Nopeasti karkasin autosta ulos. En halunnut nähdä sua, vaikka jäit samalle pysäkille. Kohtalo päätti toisin ja tiputti kännykän maahan, jota räpläsin hermostuneissa käsissäni. Kumarruin nostamaan sen, ja sä tulit eteeni.
"Tiedäksä, mä en vieläkään tajuu, miten sä uskoit mun esitykseen rakkaudesta", totesit, kun linja-auto kaartoi pois pysäkiltä, ja olimme kahden. Purin hampaani yhteen, enkä vastannut mitään, lähdin vain kävelemään kotiin päin.
"Sä olit nin tosissas mukana siinä jutussa", jatkoit ivallisesti, harppoen askelteni tahdissa. Pysähdyin vihaisesti, käännähdin sua kohti.
"Mikä ongelma sulla on kiusata mua kokoajan? Eikö särkyny sydän enää riitäkään sulle?" kysyin äkäisesti kyynelverhon sumentaessa silmiä. Kuulin naurahduksesi vaivoin.
"Ja tiedäksä mitä?", jatkoin, "vaikka se ei siltä nyt tunnukaan, ni joku hiton päivä sä vielä itket. Vaikka sä nyt esität nin kovaa ja ties mitä, ni säkin tuut itkemään", sanoin vihaisesti, jättäen sut sitten tien viereen miettimään sanojani.
Mä tiesin, että mun sanat tulisivat toteutumaan, koska mä olin jo nähnyt kyyneleet poskillasi aikaisemmin.
Silloin, kun jätit mut.
