A/N: Luovan kirjoittamisen "päättötyö" (sehän kesti meillä vaan viikon). Syntyi pitkälle yllä olevan biisin melodiaa kuunnellen. (Käytän wattpadia aina tabilla tai puhelimella ja tuo biisin lisäys on ihan yrbhfbhfbhfbr kun tää ei koskaan löydä niitä biisejä)
* * *
Aika oli kadonnut, kun makasin typerän pienen yksiöni lattialla räsymatolla tuijottaen kattoon. Kyyneleet olivat ehtyneet ja jäljellä oli nestehukasta koostuva päänsärky. Päässäni toistui Eliaksen puhelimessa lausumat sanat, Juri on tappanut itsensä.
Juri on tappanut itsensä.
Juri, joka oli aina niin positiivinen, sai vedettyä mutkin synkkyydestä valoon, oli mennyt ja tappanut itsensä. Juri, joka oli aina kulkenut kameran kanssa, tallentaen oman ja muiden elämää.
Juri, joka oli tappanut itsensä.
Auringonsäde tunkeutui sinisten verhojen välistä ärsyttämään mua. En vieläkään ollut noussut ylös matolta, vaikka sänky olisi ollut metrin päässä. Vasta kun tunkeileva auringonsäde aloitti paistamisen suoraan silmiin, nousin ylös. Jalat eivät tahtoneet kantaa, mutta raahustin silti ikkunan luo. Avasin pienen tuuletusikkunan, ja sytytin tupakan. En välittänyt taloyhtiön säännöistä tällä hetkellä pätkääkään, en voinut mennä ulos, en halunnut nähdä ihmisen jatkavan elämäänsä. En halunnut nähdä iloisia ihmisiä, kun pala mun sielusta oli revitty irti Jurin mukana.
Ulkona oli kirkas keskikesän päivä, enkä saanut maailmaa hiljennettyä, vaikka olisin halunnut. Autojen äänet, ohikulkevien ihmisten juttelu ja nauru oli mulle liikaa. Heitin puoliksi poltetun savukkeen ulos ikkunasta ja läimäytin sen voimalla kiinni. Turhautunut huuto purkautui jostain syvältä sisimmästäni, ja löin nyrkkini voimalla seinään. Jostain sisältäni löytyi vielä kyyneleitä, ja äänekkäät nyyhkäykset purkautuivat mun tiukasti yhteen puristettujen huulien välistä. Kirosin Jurin alimpaan helvettiin, millä oikeudella se lähti täältä ja jätti meidät muut jatkamaan kurjaa ja merkityksetöntä elämää.
Äänekäs tilulilulii tunkeutui jostain mun tajuntaani. Elias vilkkui puhelimen näytöllä, kun viimein paikallistin puhelimeni mustan sohvan ja seinän välistä. Hämärästi muistin heittäneeni puhelimen sinne Eliaksen edellisen puhelun jäljiltä. Vedin vihreän luurin kuvaa näytöllä ja vastasin puhelimeen epämääräisellä murahduksella.
"Ootsä okei?" oli Eliaksen ensimmäinen kysymys. Äänestä kuului itkemisen aiheuttama karheus.
"Mitä luulet?", vastasin synkkänä.
"Niinpä", Elias vain huokaisi.
"Jurin äiti pyysi meitä käymään. Se sanoi että postissa oli tullut meille jotain... että ne oli Jurilta", hän sanoi sitten. Ääni värähti Jurin nimen kohdalla.
"Ei", mä sanoin. En halunnut mennä Jurin kotiin, jossa oli vietetty lukemattomia tunteja. En halunnut muistojen lyövän vasten kasvoja.
"Leevi, tulisit nyt. Juri halus näyttää meille jotain... kertoa jotain", Elias suostutteli, ja joutui jatkamaan samaa rataa vielä hetken, kunnes mä lopulta vastahakoisesti suostuin.
"Kiitos pojat, että tulitte." Jurin äidin, Emman silmät olivat punareunaiset, ja vaikka mä tunsin tuskaa Jurin takia, en voinut kuvitellakaan naisen tuskaa ainoan poikansa menetyksestä. Ja kuten olin tiennyt, kynnyksen yli astuessa tuhannet muistot löivät mua. Me katselemassa olohuoneessa leffaa, pelaamassa xboxilla tai korteilla ja juomassa olutta. Suljin silmäni ja vedin värisevän henkäyksen, en halunnut itkeä ihmisten edessä, vaikka tiesin että nämä ihmiset ymmärtäisivät. Olivathan hekin menettäneet Jurin.
"Nää tuli postissa tänään", Emma sanoi ja ojensi meille kahta pakettia. Toisessa luki Jurin epäselvällä käsialalla Eliaksen, ja toisessa mun nimi. Oletin, että myös Emma oli saanut oman paketin. Räpyttelin kiivaasti silmiäni saadakseni pidettyä kyyneleet kurissa, kun otin pakettia vastaan, ja päänsärky alkoi taas jyskyttämään ohimoissa. En halunnut avata pakettia kaikkien nähden, halusin olla yksin tehdessäni sen. Samoin tuntui ajattelevan myös Elias.
"Haluutteko kahvia?" Emma kysyi kunnollisen emännän tavoin ja yritti hymyillä, mutta se muistutti enemmän irvistystä.
"Ei kiitos, mun on nyt mentävä", sanoin hiljaa. Elias suostui kahviin, ja niinpä mä lähdin yksin kämpilleni.
Avatessani oven postit lävähtivät rappukäytävään. Poimin mainokset mukaani ja heitin ne niille varattuun laatikkoon eteisessä. Huomasin kuitenkin valkoisen kirjeen pilkottavan lehtikasasta, ja poimin sen ylös. Jurin tuttu käsiala iski taas silmilleni, ja suljin silmät koittaen rauhoittua. En voinut kokoajan kulkea itkemässä. Menin keittiöön ottamaan lasin vettä, ennen kuin istuin petaamattomalle sängylleni, ja katsoin vieressäni olevaa kirjettä ja pakettia. Päätin avata ensin kirjeen, koska Juri oli lähettänyt sen suoraan mun osoitteeseeni.
Leevi... mitä vittua mä kirjoitan sulle? Kirje alkoi, enkä voinut estää pientä hysteeristä naurahdusta. Seuraavat rivit toi mulle kuitenkin taas kyyneleet silmiin.
Sä olet ihan helvetin upea jätkä. Älä anna elämän lannistaa sua, susta tulee jotain suurta. Vaikka mä en jaksanut enää, sun pitää jatkaa.
Millä oikeudella Juri saattoi vaatia tuollaista, kun itse oli juuri tappanut itsensä?
Sä varmaan ajattelet nyt, että mä olen ihan paska jätkä. Mutta mulla ei kuitenkaan olis ollut enää kauan aikaa teidän kanssa. Mä olen pelkuri. Mä en halunnut jäädä odottamaan kuolemaa, mä en halunnut nähdä sääliä teidän katseissa. Tai te olisitte koittaneet piilottaa sen, mutta kyllä mä olisin nähnyt. Huolestuneet katseet ja näin.
Sä muistat varmaan ne mun jatkuvat päänsäryt? Mulla oli myös huimauskohtauksia, ja oksentelua, vaikka mä salasinkin ne. Viimein kun mä pääsin lääkäriin asti, mulla todettiin pahanlaatuinen aivokasvain, jota ei voinut leikata.
Pyyhin kyyneleitä pois pystyäkseni jatkamaan. Yritin nieleskellä palaa kurkusta pois, muttei se lähtenyt. Juri ei ollut kertonut mitään, enkä mä voinut pitää sitä epäreiluna tai paskamaisena käytöksenä. Mä olisin itse tehnyt Jurin tilassa samoin.
Ne ei antanut mulle enää paljoa elinaikaa, puolisen vuotta oli todennäköinen, vuosi maksimissaan. Mä en halunnut jäädä odottamaan, että musta tulis joku vihannes, joka loppuajan makaa vaan sängyssä. Niinpä mä päätin tehdä asialle jotain.
Mä haluan kiittää sua, teitä kaikkia. Ilman teitä, mun elämällä ei olis ollut merkitystä. Te opetitte mut elämään ja rakastamaan. Vaikka mun elämä ehkä jäikin lyhyeks, tän parempaa mä en olisi voinut saada. Mä toivon koko sydämestäni, että te elätte pidemmän elämän ja löydätte onnen. Koska te ansaitsette sen. Mä rakastan sua. Kiitos.
Juri
Mä en pystynyt kuin tuijottamaan kirjettä kyyneleiden tipahtaessa sotkemaan mustetta. Mun päässä naputti sanat pahanlaatuinen aivokasvain, ja mietin miksi Juri. Miksi Juri, joka ei koskaan ollut tehnyt pahaa kenellekään vietiin täältä pois? Olisi ollut pahempiakin ihmisiä, jotka olisivat ansainneet aivokasvaimen itselleen.
Lopulta mä sain itseni avaamaan paketin. Siellä oli valokuva-albumi, johon Juri oli kerännyt kuvia meidän elämästä. Kuvissa oli pääsääntöisesti mä ja Elias, Juri itse pyöri kameran takana. Kuvien viereen Juri oli kirjoittanut kommentteja tapahtumasta.
Selasin valokuvat läpi ja viimeisessä kuvassa oli Juri itse. Mustatukkainen poika katsoi suoraan sinisillä silmillä kameraan. Silmät olivat punareunaiset, ja tummat laikut silmien alla kielivät valvotuista öistä. Kuvasta välittyi tuska käsinkosketeltavasti.
"Juri, joka sai diagnoosin aivokasvaimesta. Juri, joka sai kuulla elämänsä päättyvän. Mä olen pahoillani", Juri oli kirjoittanut harakanvarpaillaan kuvan viereen. Mä kosketin varovasti kuvassa näkyvää poikaa, ja tiesin, että ilman anteeksipyytelyjäkin Juri olisi saanut anteeksi.
