A/N: Tällanen löyty arkistojen kätköistä.
Milka
Se kesä oli kuumin kesä pitkään aikaan, kunnon intiaanikesä. Aurinko porotti pilvettömällä
taivaalla, ja hellettä oli lähemmäs kolmekymmentä astetta. Mä istuin aidan päällä, ja pyyhkiessäni
hikeä otsalta mä olin varma, että tein hidasta sulamiskuolemaa. Mut oli passitettu tien laitaan
odottamaan nuorta naisenalkua pääkaupunkiseudulta tänne tuppukylään. Huokaisin pudistaen
päätäni, kaupunkilaisista oli aina vain haittaa.
Viimein näin, tai pikemminkin kuulin linja-auton kolistelevan kuin maailmanloppua tuoden
asemalle, ja hypähdin kevyesti pois aidan päältä. Bussi jätti asemalle tasan yhden ihmisen, tyttö oli
siro kuin keijukainen. Hän vilkuili ympärilleen, ja nähdessään mut hän suuntasi askeleensa
luokseni.
”Sä olet varmaan Tommi?” Tytön ääni oli sulaa hunajaa mun korvissa.
”Joo.” Vastaukseni oli tönkkö kuin mikä, mutta hän hymyili. Hän hymyili, ja hymy oli viedä multa
tajun. Se oli kauneinta mitä olin eläissäni nähnyt.
”Mun nimi on Milka. Mennäänkö?” Milka näytti taas sen hymyn, ja mun omatkin suupielet
nousivat korviini.
”Mennään vain.” Onnittelin itseäni, ettei se ollut yhtä tökerö kuin ensimmäinen vastaukseni.
Otin Milkan laukun kantaakseni, ja lähdin johdattelemaan häntä kohti naapuriani, joidenka talkoista
olin lähtenyt Milkaa hakemaan.
Milka asettui taloksi naapuriin, isovanhempiensa luokse. Mietin miksen koskaan ollut nähnyt tätä
keijukaista, vaikka hän varmasti oli käynyt täällä aikaisemminkin. Kuin korvatakseni menetettyä
aikaa, hakeuduin Milkan seuraan niin usein kuin mahdollista, vaikka tytön läsnäolo sai mut
hämmentyneeksi, en tiennyt mitä sanoa.
Silti me tutustuttiin ajan kuluessa.
Yhtenä päivänä Milka tarttui käteeni. Tytön kosketus kuumotti ihollani, enkä mä tiennyt miten päin
olisin istunut.
”Näytä mulle paikkoja”, hän pyysi, katsoi mua suoraan syvälle silmiin. Tuijotin hetken Milkan
meren sinisiä silmiä, mä en olisi kieltänyt tuolta tytöltä mitään.
”Totta kai”, mä suostuin, ja Milka palkitsi mut hymyllä.
Me kierreltiin keskustassa, jos sitä edes siksi saattoi kutsua. Illan viiletessä Milka käänsi kasvonsa
mua kohti. Tarkastelin tytön kauniita vaaleiden hiusten kehystämiä kasvoja.
”Mä en jaksaisi mennä vielä kotiin”, hän sanoi hiljaa. Hymyilin tytölle.
”Ei sun tarvitse josset sä halua”, totesin ja otin hänen kätensä käsiini.
”Tuu, mä haluan näyttää sulle vielä yhden paikan”, lisäsin, ja lähdin johdattamaan Milkaa.
Me käveltiin Milkan kanssa käsi kädessä. Tytön käsi viisti kukannuppuja, ja lopulta mä pysähdyin
keskelle peltoa.
”Täällä on kaunista”, Milka kuiskasi, ja katsoi ympärilleen. Pelto oli täynnä yöksi sulkeutuneita
kukkia.
”Näkisitpä millaista täällä on aamun valjetessa kun kukat aukee”, kuiskasin käheästi käyden
maahan istumaan. Milka istui viereeni.
”Mikä meitä estää odottamasta?”
Hento kesätuuli keinutti punaisia kukintoja. Milka nojasi olkapäähäni, katsoimme yhdessä
punaisena kukkamerenä lainehtivaa peltoa. Lopulta kuitenkin aika pakotti meidät lähtemään.
Saatoin Milkan kotiovelle asti.
”Kiitos”, tyttö kuiskasi ennen kuin avasi oven.
”Se oli kaunista”, hän lisäsi, suukotti nopeasti poskeani, ja katosi oven taakse. Poskeani kihelmöi
kohdasta, johon Milkan huulet olivat osuneet. Hitaasti kosketin poskeani varovasti, ennen kuin
käännyin kohti kotia.
Syksy saapui mukanaan vihmova sade. Milka katosi takaisin kaupunkiin viiltävän tuulen mukana.
Mä kävin muutaman kerran kukkapellon luona, katsoin kuinka kukat kuihtuivat ja kuolivat
hiljalleen pois. Enkä mä enää koskaan nähnyt Milkaa uudestaan.
