Olimme Ainon luona. Keskustelimme kauan tämän lävistetyn nuoren naisen kanssa. Hän kertoi tienneensä minne Jessica oli lähtenyt. Ja kun me menimme kotiin, poliisi oli meillä. Jessicasta oli löytynyt vihje, joka viittaa itsemurhaan. Tämähän oli odotettavissa, kun ei Jessicaa ollut kuulunut kotiin. Tai sitten surma.
- Otan osaa jos tässä on käynyt niinkuin luulemme, poliisikonstaapeli pahoitteli asiaa.
- Niin. Kiitos, äiti sanoi kyyneleet silmissä.
Sitä vastoin minä lähdin omaan huoneeseeni kuuntelemaan surullista musiikkia ja itkemään Jessican kohtaloa.
Myöhemmin samalla viikolla tuli soitto kotiin. Kaikki oli ratkennut. Jessica oli surmattu, ja surmaaja sellissä. Meidän olisi pitänyt lähteä tunnistamaan Jessica ja surmaaja, jos vain tuntisimme surmaajan. Mutta emme lähteneet vielä.
Seuraavana aamupäivänä menimme tunnistamaan Jessicaa ja surmaajaa. Tunnistimme heti Jessican ja aloimme joka iikka itkeä. Kun tuli surmaajan tunnistaminen, se oli sellainen shokki, että en ikinä olisi uskonut. Ilmari. Ryntäsin kopista ulos ja menin Ilmarin luokse. Läimäisin häntä kaikista kovimpaa mitä pystyin. Sitten sylkäisin hänen naamalleen ja lähdin. En olisi Ilmarista uskonut.
Hautajaiset sujuivat miten hautajaisten kuuluisikin sujua. Koko elämämme oli romuna. Tästä suosta en enää nousisi.
