Näkijä (Finnish story)

1. Luku Pakokauhu

Jokaisen uloshengityksen myötä ilmaan kohoaa uusi höyrypilvi. Katulamppujen kelmeä valo paljastaa taivaalta yksin hiljakseen leijuvan lumihiutaleen. "Harvoin on näin kylmä jo lokakuussa", Alexa huokaisee, ja hieraisee kylmästä punoittavaa pisamaista nenäänsä. "Niinpä",vastaan, ja päästän samalla ilmoille uuden höyrypilven. Katson kuinka se haihtuu pimeyteen. "Joka tapauksessa", Alexa kääntyy puoleeni ja jatkaa: "minun pitäisi varmaan lähteä kotiin. Serkut Irlannista tulevat kylään. Harvinainen tilaisuus." Kuulen katkeruuden ja sarkasmin hänen äänestään, enkä voi olla hymyilemättä ilkikurisesti hänelle. Ystäväni pokerinaama pehmenee, ja suloiset hymykuopat tulevat esiin kun halaamme toisiamme hyvästiksi. Katson kuinka Alexan syksynsävyiset luonnonkiharat pomppivat rytmikkäästi, hänen etääntyessään kohti valokeilan loppua. Hymyilen itsekseni, ja jatkan matkaa vastakkaiseen suuntaan. Mitäpä minä ilman Alexaa täällä tekisin? Silmiini sattuu. Kylmä ilma varmaan kuivattaa niitä. Yritän räpytellä kipua ja sumeutta pois, mutta tuskat senkuin yltyvät. Päätän olla välittämättä, ja tarkennan katseeni eteen päin. Pimeään pyrkivällä, harvinaisen hiljaisella (New Yorkissa on harvoin hiljaista) kadulla, minuun iskee selittämätön pakokauhun tunne. Se alkaa häntäluusta, kulkee selkärankaa pitkin värinänä, saa pulssin nousemaan, ja adrealiinin pumppaamaan suonissa. Nopeutan kävelyni vauhtia, melkein hölkkään. Takaatani kuuluu rapinaa. Seisahdun niille sijoilleni. Kuulen sydämeni sykkeen korvissani satakertaisena. Käännyn varovaisesti ympäri. Etsin katseellani äänen aiheuttajaa jännittyneenä. Ei mitään. Katselen vielä hetken hämärälle jalkakäytävälle, kun rapina kuuluu uudestaan. Pian huomaan viemäriaukosta kurkistelevan rotan, joka tutkii maahan pudonnutta käärepaperia. Se tapittaa minua huvittuneen näköisenä suurilla mustilla silmillään. Pistävä kipu leviää rinnassani, ja tajua pidättäneeni hengitystä koko tapahtuman ajan. Päästän ilmat keuhkoistani, ja naurahdan omalle typeryydelleni. Se oli vain pieni typerä rotta. Vain pie- ilmaa halkova karjaisu keskeyttää ajatukseni. Pakokauhun tunne leviää kehooni uudestaan, nopeasti kuin elovalkea. Lähden juoksemaan äänen suuntaan, aivan päinvastoin kuin mieleni, ja kehoni haluaisi. Ohitan yökerhon, jonka edessä odottavat nuoret katsovat minua kuin hullua. Ehkä tosiaan olen tulossa hulluksi, sillä kukaan ympärilläni olevista ihmisistä ei vaikuta huolestuneelta. Olenko ainut joka kuuli sen? Asia varmistuu kun vertahyytävä karjaisu kuuluu nyt lujempaa, yökerhosta kantautuvan basson yli. Kenenkään jonottavan nuoren ilmekään ei värähdä, vaan he keskustelevat musiikin yli, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vain yksi muita lyhyempi punatukkaien tyttö näyttää havainneen jotain. Hämmennys häivähtää hänen kasvoillaan, mutta pyyhkiytyy nopeasti pois, kun selvästi tytön seurassa ollut silmälasipäinen poika, kumartuu kysymään jotain häneltä. Luen sanat punapään huulilta: "Ei mitään." Tajuan menettäneeni kallisarvoista aikaa, ja säntään juoksuun. Käännyn vielä katsomaan olkani yli neonvaloin koristeltua baaria, ja kohtaan tytön katseen. Hän näyttää kysyvältä. Nyökkään huomaamattomasti, ja tytön vaikeasti ihmisten seasta erottuvat kalpeat kasvot puhkeavat pieneen hymyyn. Työnnyn keskusteluun syventyneen pariskunnan läpi, ja saan perääni paheksuvan katseen. Mutta en voi lopettaa juoksua. En vain voi. En tiedä mikä minua pakottaa etsimään huutajan, mutta kiihdytän vauhtiani entisestään. Käännyn yökerhon takaiselle kadulle. Jumputtava teknomusiikki jää vähitellen taakse, kun hidastan tahtiani hölkäksi. Kolmas huuto, entistä tuskaisempi, saa vereni seisahtumaan. Se kuuluu vajaan sadan metrin päästä. Nostan nopeutta vielä viimeisen kerran, ja eteeni avautuu umpikujaan johtava alue. Pysähdyn hengästyneenä. Ummehtunut roskien haju iskee vasten kasvojani, kylmästä säästä piittaamatta. Yökötys nousee kurkkuuni. Yritän tasata hengitystäni, ja nojaan käsiäni polviini. Kun sydämentykytyksen rumpusoolo hiljenee tärykalvoissani, alan erottaa puhetta. Kun vihdoin nostan katseeni maasta, järkytys kangistaa minut. Suoraan edessäni neljä mustiin pukeutunutta nuorta pitelee paikoillaan tummatukkaista poikaa. Pojan paita on repaleinen, jä sitä värittävät tummanpunaiset viirut. Pojan silmät ovat kiinni, ja kasvoilla on tuskainen ilme. Tilanne on outo. Joukolla ei ole mitään millä he olisivat saaneet aikaan tuollaiset vauriot. He eivät ole näyttäneet huomaavan minua, ja sekin on outoa, sillä olen huohottanut tässä ainakin pari minuuttia. Yhtäkkiä kujan nurkan varjoista erkanee kuudes hahmo. Hän on varmasti huomannut minut, sillä hän kävelee suoraan minua kohti, varmoin, kevyin askelin. Erotan tulijan hoikaksi tytöksi. Tytöllä on yllään, mikä oudointa, kuin suoraan karkkikaupan antimista kokoonkursittu hempeänvärinen mekko. "Kas kas! Meillä on vieras!" karkkityttö kihertää. Loukkaantunutta poikaa pitelevä joukko kohottaa katseensa saaliistaan, ja puolet heistä lähtee kohti meitä. Toiset kaksi jäävät selvästi pitämään veristä uhriaan silmällä. Kaksikko asettuu molemmille puolille yhä maireasti hymyilevää tyttöä. Oikealla puolella seisoo pitkä ja hyvin laiha poika, ja vasemman paikan on ottanut omakseen kovanaamaisen oloinen, kaunis tummaverikkö. Outoa kyllä, minua ei pelota juuri ollenkaan. Kaikki vielä hetki sitten minussa virrannut kauhu, on muuttunut adrealiinksi. Karkkimekkoinen tyttö katsoo minua keskittyneesti, ja esittää oudon kysymyksen: "Sinä näet meidät?" Häkellyn. "Mitä? Tai... totta kai näen!" saan aikaiseksi. Tyttö muljauttaa silmiään, ja osoittaa seuraavat sanansa selvästikin tukijoilleen: " Tämä Näkijä on tollo." Hän kääntää katseensa takaisin minuun. "Hoidellaanpas sinut pois alta!" hän kihertää, jä aikaisemmin vaaleiden silmien alla välähtää jotain. Punaista? Hulluutta? Loukkaantunutta poikaa vahtinut kaksikko astelee joukkonsa luo. Tunnen sydämeni sykkeen koko kehossani. Se antaa minulle rohkeutta. Katson vastustajiani suoraan silmiin. " Etkö todellakaan tiedä keiden kanssa olet tekemisissä?" karkkityttö kuiskaa, ja alkaa kiertämään kehää ympärilläni. Yritän pitää katseeni tiukasti hänen suurissa silmissään, mutta sama kipu valtaa pääni, kuin aikaisemmin kadulla. Pudistan päätäni. Tyttö hymyilee itsetyytyväisesti, ja nyökkää ystävilleen. "No joka päivä oppii jotain uutta. Myös sinä viimeisenä!" nyt tyttö nauraa jo kuin psykopaatti, kristallinkirkkaat iirikset välähtävät verenpunaisiksi, kun hän taas katsoo minua silmiin. Tytön seuraajatkin yhtyvät nauruun. Pelko hulmahtaa lävitseni kuvottavasti. Mihin ihmeeseen oikein olen sekaantunut? Punasilmäisten psykopaattien iltarientoihin? Katson kujan takaseinää uhmakkaasti. Ihmetyksekseni en näe veristä poikaa missään. Ajatukseni keskeytyvät, kun karkkityttö hivuttautuu taakseni, ja laskee siron luurankomaisen kätensä kaulalleni. Huomaan sormienpäissä kuivunutta verta. Kylmät väreet kulkevat niskassani, kun tyttö taivuttaa hoikkia sormiaan, ja niihin kasvaa viisisenttiset raatelukynnet. Pidätän kauhuissani henkeä. Suljen silmäni, ja yritän ajatella. Mitä pitäisi ajatella kuoleman koskettaessa? Yhtäkkiä ilmaa halkoo joukko kiljahduksia. Avaan säikähtäneenä silmäni, ja tunnen että raatelukynnet ovat hiukan hellittäneet otetta kaulastani. "Mitä pirua?" kuulen karkkitytön kimeän äänen korvanjuurestani. Yritän paikantaa hämmennyksen lähdettä. Katseeni pysähtyy kohtaan jossa neljä nuorta olivat äsken olleet. Yksi heistä makaa maassa taintuneena, toinen kujan nurkkaan lysähtäneenä. Aiemmin tajuttomana ollut runneltu poika, pitelee tummaverikkoä toisella kädellä harteista, ja toisella kuristaa tämän kurkkua. Tummatukkaisen tytön silmät hohtavat punaisina, ja kiiltelevät kyyneleistä. Likaisten sormien välistä noruu verta. Neljättä jengiläistä ei näy missään. Tunnen kuinka psykopaattitytön rinta kohoilee selkääni vasten kiihtymyksestä. Hän yrittää selvästi sopertaa sanoja, mutta ne jäävät vain epäselväksi muminaksi. Saan katsekontaktin poikaan. Tämän kirkkaan keltaisina hohtavissa silmissä on jotain outoa. Ne kirjaimellisesti hohtavat, ja langettavat pieniä varjoja tämän mudan raidoittamille poskille. Tuska voimistuu silmissäni. Karkkityttökin katsoo leiskuvasilmäistä poikaa, yhä sanoja etsien. Käytän tytön herpaantumisen hyväkseni. Heilautan käsivarttani niin lujaa kuin pystyn, ja kyynerpääni osuu kipeästi tämän leukaan. Tytön suusta purkautuu älähdys, ja hänen otteensa kaulastani erkanee. Pingahdan juoksuun, ilman mitään määränpäätä. Karjaisen pojan juosta, ja tämä päästää irti kärsivän tytön kaulasta, ja säntää perääni. Juoksemme hullun lailla kohti kujan peräseinää. Emme pysähdy. Kunpa voisin hypätä. Matkaa umpikujaan on enää vajaat kymmenen metriä. Minun on pakko hypätä. Kahdeksan metriä. Pakko. Kuusi. Jos yritän? Neljä. Kolme. Suljen silmäni. Kak- Yllättyneenä tunnen kuinka jalkani erkanevat maasta. Rutistan silmäni entistä tiukemmin kiinni. Kivun piikit takovat päätäni.Kun vihdoin avaan silmäni, tunnen tukevan maan jalkojeni alla. Näen väin sumeasti, ja näkökenttäni laidoilla tanssii mustia pilkkuja. Päänsärky tuntuu vielä pienenä jumputuksena takaraivossa. Saan tarkennettua katsettani juuri, ja juuri käsiini. "Oletko kunnossa?" kuulen kysymyksen vierestäni. Ällistynyt henkäys karkaa huuliltani. Käännyn katsomaan viereeni, ja yritän tunnistaa edessäni häälyvän epäselvän hahmon. "Älä huoli. En tee mitään pahaa. Autoit minua äsken. Muistatko?" Ahaa, lisää psykopaatteja tiedossa. " Muistan kyllä. Tuollaista hullujen laumaa, ja ilmalentoa on vähän vaikea unohtaa", yritän saada ääneeni mahdollisimman paljon sarkasmia, mutta en oikein onnistu. Kuulen pojan naurahtavan. "Kuitenkin. Mitä hittoa tuo kaikki oli?" ähkäisen, ja saan vihoin tarkennettua pojan kasvoihin. Hän näyttää terveemmältä kuin kujalla, ja silmien väri on vaaleampi, ne eivät enää loista kuin tähdet. Poika etsii sanoja vaivaantuneena. "No jos kerta pystyit näkemään kaiken...Varmasti myös ymmärrät. Nuo olivat vampyyreja", hän viittoo sormillaan torahampaita ja osoittaa silmiään: " viheliäset hampaat ja silmät kuin demoneilla." Nyökkään. Okei, mahtavaa. Nyt olen päässyt osaksi joidenkin kajahtaneiden teinien jekkua. "Aha. Minä en nyt siltikään oikein usko sinuun, enkä tähän koko juttuun ylipäätään. Voitte kavereidenne kanssa jatkaa leikkejänne, kunhan ette enää säikyttele selväjärkisiä. Katsos, ystäväni isä on poliisi", tiuskaisen, ja saan pojalta epäuskoisen katseen. "Et voi olla tosissasi!" hän huudahtaa. "Kaiken näkemäsi jälkeen väität MINUA kajahtaneeksi!" Nousen seisomaan, lähteäkseni ja kiljaisen: "NIIN VÄITÄN! JA SE ON FAKTA TIETOA SE!" Lähden marssimaan, yhä sumein silmin, tietämättä minne. Kuulen pojan hätäiset askeleet takaatani. "Odota!" hän karjaisee. Miksi hän on noin hätäinen? Näköni alkaa vähitellen palata. Näen edessäni kaupungin valot, jo paljon kirkkanpana kuin aikaisemmin. Tämä näkökulma ei tunnu tutulta. Valot loppuvat nopeammin jos katsoo ylöspäin. Ei niiden pitäisi... Katson alas, ja huomaan maan loppuvan kuin seinään, ja todellakin seinään. Olemme talon katolla, vauhtini on liian nopea että kerkeäsin pysähtyä ennen, alle metrin päässä olevaa pudotusta. Vahva käsi tarttuu minua harteilta, ja juuri sillä hetkellä maa on kadota jalkojeni alta. Tarraudun pojan kaulaan kiljahtaen, ja hän vetää minut takaisin tasaiselle katolle. Hengästyn tahtomattani, niin lähellä kuolema oli minua, ja ihan omasta syystäni." Joko nyt uskot? Kukaan ihminen ei voisi hypätä näin korkealle", poika tivaa. Pysyn hiljaa, ja riuhtaisen itseni irti pojan syleilystä. "Vie minut pois täältä."Hiljaisuus välillämme oli tuntunut vaivaannuttavalta, laskeutuessamme katolta. Poika oli pysäyttänyt minulle keltaisen taksin (mikä oli hyvä, sillä jalkani eivät olisi kestäneet enää metriäkään), ja jopa maksanut pari dollaria puolestani. Ennen kuin hän sulki oven, kuiskasi hän pehmeästi korvaani "Brayden." Kuiskaus lämmitti kohmeista korvaani, ja häkellyin. Nopeasti kerkesin vastata oman nimeni: "Rebecca Dawn." Ovi sulkeutui naksahtaen, ja sulki kylmän yöilman ulos. Auto lähti rullailemaan hiljakseen kohti punaisten valojen aiheuttamaa jonoa. Käännyin katsomaan taakseni, ja huomasin Braydenin katsovan perääni loittonevana hahmona. Erotin hänen iltaruskonkultaiset iiriksensä kaupungin valoisassa pimeydessä. Ja pystyin yhä tuntemaan hänen lämpimän henkäyksensä polttavan ihollani.//Elikkäskäs, tämä on koskaan ikinä milloinkaan ensimmäinen tänne julkaisemani teksti, ja olisi kiva tälle saada muitakin lukijoita kuin läheiset ystäväni. :3 Minulla on jo 4 lukua varastossakin.. hih hih! :'D Ihan sama, yrittäkää nauttia!