Näkijä (Finnish story)

5. Luku

// Tämä luku on nyt paaaaaljon lyhyempi kuin edeltäneet, mutta kirjoitan pian lisää.

Seuraava aamu saapuu kivuliaasti. Olen yhä kyyryssä peton alla, ja ympärilläni oleva ilma on lämmintä ja ummehtunutta. En päässyt piiloon.

Heitän peiton pois päältäni, ja vedän autuaasti yön kylmettämää huoneilmaa sieraimiini. Kaikki lihakseni tuntuvat painavilta kuin lyijy, ja jalkapohjani aristavat, kun lasken jalkani viileälle puuparketille. Käsissäni on verestäviä naarmuja, ja ne ovat yltäpäältä kuivuneen lian peitossa, johon sade on maalannut kuvioita. Sääriäni raidoittavat kuivuneet verivanat jotka ovat valuneet polvissani olevista suurista ruhjeista.

Olen jotenkin saanut itseni vähemmän alkukantaisen luolaihmisen näköiseksi, kun äiti kiiruhtaa terhakasti huoneeseeni. Vedän jalkaani nopeasti farkut, ja peitän kyynerpäiden ruhjeet kämmenilläni.

Äiti katsoo minua hitusen hämmentyneesti, ja siirtää hoikalla sormellaan hiuskiehkuran kasvoiltani korvan taakse. "Harjataan hiuksesi", hän tokaisee, ottaa harjan yöpöydältäni, ja vetäisee minulle tuolin. Istun jakkaralle varovaisesti, ja suojelen yhä käsieni haavoja.

Äiti vetää harjaa vaikeasti hiusteni läpi. Kiristelen hampaitani nauraen. "Tämä on viimeksi ollut näin vaikeaa kun olit pieni tyttö, ja onnistuit saamaan hiuksesi päivänmittaan yhdeksi isoksi takkupalloksi!" äiti nauraa takanani. Vähitellen harjan piikit alkavat liikkua hiusteni seassa sulavammin. Suljen silmäni.

Minulla on paljon muistoja joissa äiti laittaa hiuksiani ja kertoo minulle tarinoita. Hymy nousee väkisinkin kasvoilleni, ja rento lämpö valtaa rintani, kun muistelen niitä kaikkia turvallisia hetkiä äidin kanssa.Olen kasvattanut hiuksiani pienestä asti, ja ollut kovasti tohisemassa, joten äidin piti olla koko ajan ratkomassa solmuja hiuksistani. Kun olin oppinut jo itse lukemaan helppoja tarinoita, pidin satukirjaa sylissäni, ja luin ääneen pätkiä, samalla kun äiti harjasi tukkaani.

Kun kasvoin, (ja aloin itsekkin välittämään ulkonäöstäni) yhteiset satuhetket alkoivat harventua. Tämä on ensimmäinen moneen vuoteen.

Karautan kurkkuani, ja äiti säpsähtää. "Oli kerran tyttö", aloitan hiljaisesti. Äiti jatkaa hiusten harjaamista, ja yskähtää uudestaan. Suljen silmäni, ja räpellän paitani helmaa. "Tyttö joka oli erilainen. Hänellä oli ihan tavallinen perhe, ja ystävät, mutta hän itse oli poikkeava. Tyttö ei ollut tiennyt asiasta, kunnes eräänä yönä hän... Hän näki asioita. Hän näki petoja, muttei uskaltanut kertoa kellekkään", tarina virtaa suustani kuin vesi. Kuulen kuinka äiti vetää henkeä, ja laskee harjan takaisin yöpöydälle kolahtaen. Hän sipaisee paidankauluksen sisään tunkeutuneet hiukset lempeästi pois, ja aloittaa tekemään lettiä. Jatkan kertomustani: "Kunnes eräänä päivänä, kaikki valui tytön sormien välistä. Hän ei enää pystynyt kontrolloimaan pelkoaan, vaan valui hiljalleen hulluuteen. Hän ei päässyt piiloon."

Äiti letittää hiukseni loppuun hiljaisuudessa. Tunnen hänen sirot sormensa ristiselässäni kun hän solmii lenkin hiusten latvaan. Avaan silmäni, ja tuijotan räpäyttämättä paidan helmaan näpertelemääni solmuntapaista. Valkoiseen kankaaseen on jäänyt pieniä likalaikkuja. "Äiti...?" kysyn kuiskaten. Hän hymähtää kysyvästi takanani, ja lämmin henkäys kutiittaa niskaani. Hän siirtää letin varovasti toiselle olalle, ja hipaisee samalla kaulassani roikkuvaa ketjua. "Mitä sinä olisit tehnyt, jos tyttö olisi kertonut sinulle näyistään?" älähdän kyyneleitä pidätellen.

Pitkältä tuntuneen hiljaisuuden jälkeen hän vastaa: "Olisin uskonut häntä. Olisin halannut häntä, ja tarjonnut piilopaikkaa sylistäni." Tunnen pienen rakastavan hymyn päälaellani kun äiti suutelee minua.

Ilma liikkuu vieressäni, ja ovi kolahtaa raukeasti kiinni äidin perässä. Katson kuinka pidätellyt kyyneleet sumentavat likalaikut paidassani.

Hotkin aamiaisen niin nopeasti kuin suinkin pystyn, ja välttelen katsekontaktia äitiini. Pingon huoneeseeni, vedän ylleni pitkän villatunikan, ja nappaan olkalaukun tuolin selkänojalta. Eteisessä veäisen päälleni lämpimän mahinnousutakin, ja pitkävartiset saappaat. Pysähdyn hetken tohinoissani kuuntelemaan talon ääniä. Isä on vedenlotinasta päätellen suihkussa, äiti on yhä aamiaisella.

"Menen ulos!" huikkaan, ja kiskaisen oven auki. Sulkeutuvan oven läimähdys peittää äidin vastauksen alleen.

Ilma on raikasta, kaupunin saasteista huolimatta. Kylmä syysviima irroittelee suortuvia letistäni ja saa poskeni punertumaan kun suuntaan kohti Central Parkia. Olisi pitänyt ottaa se hiton kaulahuivi.

Mutta tämä tuuli ei saa ahdistustani pois. Viimeaikaiset tapahtumat pyörivät päässäni, ja ylimääräinen sydämensyke roikkuu kaulassani. Nostan takin kauluksen ylös kaulahuivin korvikkeeksi, ja yritän piiloutua puhuria. 

// Anteeksi että on ollut taukoa! Ei ole ollut aikaa eikä inspiraatiota kirjoittaa, mutta yritän taas parhaani! Kiitos kaikille kommentoijille, lukijoille jä äänestäjille! <3 Toivottavasti jatkatte tämän tarinan lukemista... :))