Näkijä (Finnish story)

4. Luku Viima

Kylmä viima riuhtoo hiuksiani ympäriinsä. Sade kastelee minut läpikotaisin. Katson poikaa taas peloissani. "Näenkö mitä?" kuiskaan, ja tuuli nappaa sanani, ja heittää ne sekunneissa kilometrien päähän. "Näetkö todellisuuden? Näetkö sen mikä sinun täytyy? Näetkö pimeyden?" pojan sanat kuulostavat älyttömiltä. "Minulla on huono pimeänäkö..." naurahdan, ja yritän kietoa käteni lämmittäväksi suojaksi. Tämä mokoma riepu ei auta mitään.

Brayden katsoo minua närkästyneenä, vitsi ei selvästikään uponnut häneen. "Minkä väriset silmäni ovat?" hän kysyy vihdoin. Ihmettelen kysymystä. Kai ihmisten nyt omien silmiensä väri pitäisi tietää. Olen tekaisemassa tilanteesta huolimatta vitsiä, mutta pojan tuima katse vakavoittaa minut. Vedän keuhkoihini kylmää kaupunki tuulta ja vastaan: "Meripihkan kultaiset." Braydenin odottavat kasvot pehmenevät: "Oikein." Hän hymyilee ja jatkaa: "Mutta eivät kaikille." 
 Hämmennys valtaa minut. Eikö tämä ole jo muka tarpeeksi outoa? "Mutta tämä koko juttu. Miksi raahasit, tarkoitan, lennätit, minut tänne? Kerrostalon katolle. Illalla. Keskelle syysmyrskyä. ALUSVAATTEISILLANI", kiljaisen viimeisen sanan tuuleen. Braydenin virne levenee entisestään: "Kivat alushousut muuten!" Kurtistan hänelle vihaisesti kulmiani, ja huomaan että paitani on muuttunut entistä läpinäkyvämmäksi sateesta. Hän yskäisee, riistää katseensa paidastani ja jatkaa vakavempana: "Haluan tietää mitä tiedät tästä. Tästä kaikesta." Ärsyyntymys kuohahtaa sisälläni. "EN HITTO SOIKOON TIEDÄ MITÄÄN TÄSTÄ! JA SAISIT SEN KAIKEN SELVILLE MURTAUTUMALLA HUONEESEENI? JA RAAHAAMALLA PUOLIALASTI SATEESSA JONKIN RAKENNUKSEN KATOLLE? JA SEN JÄLKEEN KYSELEMÄLLÄ SILMIESI VÄRIÄ?" kiljun Braydenille, ja tarraan kiinni tämän takin kauluksesta.

Poika on minua hiukan pidempi, joten käytännössä roikun hänen takissaan. "Teoriassa kyllä", hän naurahtaa. "Käytännössä en." hän puhuu rauhallisesti, ihan kuin jotain rauhotteluja muka tarvitsisin.

"Kerro minulle mitä näet", Brayden käskee rauhallisesti. "Näen tyttöjä ympäriinsä viskovan, hulluja puhuvan idiootin!" tiuskaisen, ja puristan pojan takin kaulusta niin että hänen täytyy kumartua alemmas. "En minä sitä tarkoita. Kerro minulle mitä näet kun olet yksin. Kun katselet sateiselle kadulle. Mitä näet pisaroissa, jotka heijastavat itseäsi?" hän kuiskaa yhä rauhallisemmin. Katson hänen illan tummentamiin kultaisiin iiriksiinsä.

Yhtäkkiä lävitseni kulkee kuvottava voimakas sykähdys. Otteeni pojan takista herpaantuu, ja vajoan polvilleni kylmälle sementti alustalle. Säärieni alla lepäävä katto on karhea, ja raapii ihoani. Näkökenttäni sumenee kun uusi aalto kulkee kehoni läpi. Kuulen kuinka Brayden laskeutuu kyyryyn viereeni, ja tarraa minua hartioista.

Koko maailma voisi saman tien räjähtää. En huomaisi koko asiaa, niin kova päätäni halkova kipu on. Räjähtää pieneksi, pieniksi siruiksi. Sataa maahan kilisten, kuin lasihelmet. Enkä huomaisi mitään.

Tunnen ylimääräistä sykettä rinnassani. Samaa tahtia sydämeni kanssa, mutta paljon voimakkaampana.

Vähitellen kipu laantuu, ja jättää minut kyyristelemään sateeseen. Kuulen Braydenin hengityksen korvani juuressa. "Hemmetti...sinä siis tosiaan näet."

Poika auttaa minut pystyyn. "Niin...Minä näen...minä näen hahmoja, häivähdyksiä varjoissa. Näen verta. Kuulen puhetta, johon muut eivät reagoi. Näen silmiä. Ja...mieleeni putkahtelee muistoja, joita en edes tiedä omistateeni", soperran vielä heikkona äskeisestä kohtauksesta. Brayden katsoo minua oivaltaneesti, kun jatkan: "Ja joskus tuntuu...kuin joku tarkkailisi minua. Äläkä sano minua hulluksi, sinä se tässä meistä se mielenvikainen olet."

Poika naurahtaa. "En ole mielenvikainen, olen lykantrooppi. Etkä ole hullu, vaan sinä näet." Ja olemattomien asioiden näkeminen on hulluutta, täydennän mielessäni.