Luna ~ Kissamaista Menoa ~ 1 Kirja

Eksyksissä

Kävelin hetken metsässä kissa sylissäni kunnes tajusin jotain. En ollut koskaan ennen käynyt metsän tässä osassa. Tummanvihreät kuusipuut olivat tuuheampia ja korkeampia, plus, täällä kasvoi myös joku kolmas vai neljäs, tai ihan sama, mutta kuitenkin joku "vieras" puulaji..............

jota en tunnista koska en ole näköjään keskittynyt bilsan tunneilla tarpeeksi.

Hmmm...jos muistan nyt oikein, minähän tulin jostain tuolta päin... Lähdin kulkemaan suuntaan, josta epäilin tulleeni. Käännyin vähän matkan päästä vasemmalle ja siitä jonkin ajan päästä vasemmalle. Riemun liekki syttyi kun aloin taas tunnistamaan maisemia. Mutta se kyllä sammuikin sitten alta aikayksikön. Nimittäin, olin päätynyt samaan kohtaan josta olin lähtenyt "oikeaksi arvelemaani suuntaan". Nyt kyllä menee hyvin, en enään tiedä missä olen tai minne minun pitäisi mennä jotta pääsisin kotiin. Olen selvästi... Hautasin ajatukseni mieleni syrjäisimpään sopukkaan. En todellakaan aio viettää täällä loppuelämääni säälien itseäni ja lopulta kuihtua pois kuin mikäkin marttyyri. Viidentoista vuoden ikäinen Luna Loviq menehtyi, koska meni ja eksyi lähimetsäänsä. Tuhahdin mietteelleni.

Mutta toisaalta, vaikka kuinka sitä yritinkin kieltää, ideat alkoivat käymään jo vähiin. Tietysti voisin vain jäädä tähän odottamaan, että joku löytäisi minut, niinkuin kaikkialla käsketään tekemään jos olet eksyksissä....... Voisin myös vain kulkea suoraan eteenpäin, jolloin vähintäänkin pääsisin pois metsästä.

Kylmä alkoi jo käydä purevaksi ja oli jo hyvin hämärää. Erotin juuri ja juuri tummat kuuset toisistaan, mutta siihen se jäi. Pieni paniikin poikanen tunkeutui mieleeni, ja yritin parhaani mukaan haihduttaa sen pois. Se tästä vielä puuttuisikin jos menisin paniikkiin ja saisin vielä jonkun kohtauksen. Punnitsin jo hieman epätoivoisena vaihtoehtojani mielessäni. Kissa vilkaisi minua ja hankasi päätään minua vasten sylissäni, kehräten rauhoittavasti. Hymähdin.

Silitin sen lämmintä, mustaa selkää, ja yhtäkkiä se hyppäsi pois sylistäni. Se otti pari askelta minusta poispäin. Katsoin vain vierestä laittaen jo kohmeiset käteni takkini taskuihin. Onneksi olin ottanut ulkovaatteet... puhelinkin ei olisi ollut pahitteeksi.... Kissa lähti juoksemaan jonnekkin havupuiden sekaan. Oikeasti, olisin toivonut että se olisi jäänyt kanssani, mutta minkäs teet, jos se halusi mennä, menkööt. Katsoin kuitenkin vielä hetken hieman kaihoisasti kohtaa, jossa pikku ystäväni vielä hetki sitten oli ollut. Ravistin päätäni ja kävelin lähimmäisenä olevan kuusen oksien alle, ja istuuduin sen juurelle missä ei onneksi ollut lunta. Johtuu luultavasti tuuheasta oksistosta... Värisin vähän vilusta ja vedin polvet rintaa vasten, niin että voisin kietoa käteni niiden ympärille. Silmäluomeni alkoivat tuntua raskailta. Nukahtaisin, jos en lähtisi kävelemään tai liikkumaan jotenkin muuten. Liikkuminen jäi kuitenkin vain ajatukseksi, sillä kehoni oli näköjään sitä mieltä että nyt ei enään tehdä mitään. En jaksanut edes kohottaa kättäni. Kylmyys pisteli poskissa ja pimeys oli jo kietonut minut mustaan vaippaansa. Eikai se mitään haittaisi jos lepäisin ihan pikkuhetken. Annoin silmien sulkeutua ja unen ottaa minusta vallan.

Oli pimeää.

Tosi pimeää.

Ja kylmää.

Missä minä olen?

"Huhuu? Onko täällä ketään?" Huusin minua ympäröivään pimeyteen.

Ei mitään vastausta.

Ei edes kaikua.

"Mikä tämä paikka on? Äiti? Isä? Missä te olette?" Kysyin itkunpartaalla.

Yhtäkkiä pimeys katosi ja jouduin siristelemään silmiäni.

Leijuin.

Olin ilmassa.

Katsoin hetken ympärilleni. Tämähän on... hautausmaa? Mutta miksi?

Taivas oli harmaa ja ilma painostavaa.

Riemukseni huomasin äidin, isän, Aden ja Lucyn.

Yritin päästä heidän luokseen, mutta en liikkunut paikaltani senttiäkään.

Sitten huomasin että he olivat pukeutuneet kauttaaltaan mustaan.

Erotin myös muitakin sukulaisiani.

Arnold-setä ja Mary-täti, Serkkuni Sofie ja pieni pullea Chris. Paikalla oli myös monta muutakin.

He kaikki olivat mustiin pukeutuneina.

He kaikki itkivät.

Äiti, Ade ja Lucy eniten.

Lucy oli jopa mennyt suoraan haudan viereen ja makasi poikittain sen päällä.

Ihan kuin olisi halannut sitä.

Ja itki.

Paljon.

Perheen näkemisestä tullut riemu haihtui ja jähmetyin kun luin kivestä "Tässä lepää Luna Loviq. Rakastettu, Adolf ja Lena Loviqin, tytär."