Luna ~ Kissamaista Menoa ~ 1 Kirja

Eksyksissä 2/2

Katsoin näkyä järkyttyneenä. Olinko minä.....

Kuollut?

Vajosin polvilleni lasittunut katse silmissäni.

Minä

Kuollut?

En tulisi enään koskaan näkemään perhettäni?...

Pimeys ympäröi minut taas.

Tähänkö se jäi?

Tällä tavallako kaikki loppui?

Olin yksin.

Yksin pimeydessä.

Täysin yksin.

Kukaan ei enään näkisi minua.

Enkä minä ketään.

Enää koskaan.

Ikuisesti yksin.

Itkettää, mutta kyyneleitä ei tule.

Haluan kotiin...

kuulin huudon

Se voimistui

Hetkonen

Sanoiko se...

"HERÄÄÄÄÄ" joku huusi suoraan korvaani. Raotin silmiäni vähäsen ja minulta meni hetki erottaa ympäristöni. Olin edelleen metsässä. Puun juurella. Mitä tapahtui.... miksi olen täällä?...

Olin ihan unen tokkuraisena ja kun kehoni viimein tajusi että täällä oli tosi kylmä, aloin muistaa asioita. Poika... lähdin sen perään... metsään.. karhu... kissa... eksyin... nukahdin... Kyyneleet alkoivat virrata poskillani.

Oliko se ollut...unta..?

Hautasin kasvoni käsiini ja itkin. Tällä kertaa helpotuksesta. Olin elossa.

Vasta kun pyyhin kyyneleitäni pois, huomasin viereeni istuutuneen pojan. Poika katseli minua hetken. En ollut varma miltä hän näytti, niin pimeää täällä jo oli. Katsoimme hetken toisiamme kunnes rikoin hiljaisuuden itkusta hieman käheällä äänelläni. "Nukuinko mä..?" "Joo... sä myös itkit" poika sanoi jokseenkin tutulla äänellä. "Enkö mä ookkaan kuollu..?" kysyin varmistaen. Tunsin että poika ensin hämmästyi. "No et...tosin... jos en olisi tullut, olisit kyllä hyvinkin saattanut jäätyä hengiltä. Et sä tiiä ettei ulos sais nukahtaa talvella?" Poika kysyi naurahtaen. "No sua anteeksi, että olen tyhmä ihminen" sanoin mukamas loukkaantuneena. "Hei älä nyt siitä suutu, en minä mitään sellaista tuolla tarkoittanut..." poika sanoi hieman turhautuneena, kunnes tajusi minun vitsailleen ja sekoitti leikillisesti hiuksiani minun naurahtaessa. Nousimme kummatkin ylös ja kävelin pois kuusen alta pojan seuratessa esimerkkiä. Katselin hieman ympärilleni ja huomasin vasta nyt että ympäristö erottui aika selvästi. Silmäni olivat jo varmaan tottuneet pimeään. Lähdin kävelemään ja poika takanani sanoi "Jos haluat kotiisi, kävelet väärään suuntaan" . "Ja mistäs sinä sen muka tiedät?" kysyin ristiten kädet rinnalle. "No kunhan nyt tiedän vain" poika sanoi. "Et varmana tiedä" intin vastaan. Tämä poika ei edes tuntenut minua enkä minä häntä, ja tässä hän väittää muka tietävänsä missä asun. "No jos et kerta usko näin niin todistan sen sitten" poika sanoi virnisti pilke silmäkulmassaan. Nyt tosissaan, miten erotin sellaisen yksityiskohdan... täällähän piti olla pilkkopimeää "Hah. Ja mites aioit sen tehdä? Minä en ole liikkumassa tästä sent- WOAH HEI MITÄ SINÄ TEET??" huusin kun poika jotenkin oli päätynyt taakseni ja nosti minut nyt käsivarsilleen kuin minkäkin prinsessan. "Miten muuten olisin saanut sinut liikkeelle?" poika kysyi vienosti hymyillen katsoen syvälle silmiini. Käänsin katseeni pois tuhahtaen posket vähän punertavina. Mitä tuokin nyt oli...
  Poika lähti päättäväisesti juoksemaan, ja en tiedä miten hän jaksoi, mutta juoksi kuitenkin. Ja vieläpä aika ketterästi. Jonkun ajan kuluttua hän hidasti hieman vauhtiaan ja suureksi hämmästyksekseni olimme tutussa pihassani. Valkean talon ikkunoista tulvi lämpimän keltaista valoa ja vanhemmat olivat näköjään jo kotona, sillä  isän punainen ja äidin musta auto olivat toinen autotallissa ja toinen pihalle parkkeerattuna. Ihmeteltyäni aikani poika päästi minusta yllättäen irti ja tömähdin lumiseen maahan. "Hei tuo sattui" valitin nousten seisomaan mulkaisten poikaa. "Ja minä kun luulin että halusit minun päästävän irti... kyllä minä voin sinut takaisinkin nostaa jos sitä noin kovasti haluat" poika virnuili. Kieltämättä olin kyllä halunnut ja sanonut että hän laskisi minut alas, mutta ei ihan tällä tavalla...
Lähdin kävelemään kohti etuovea. "Ei kiitosta?" poika kysyi huvittuneen oloisena. Pysähdyin ja käännyin sivuttain häntä kohti.

"Kiitoos" sanoin pyöräyttäen silmiäni, mutta hymyillen kuitenkin.