Luna ~ Kissamaista Menoa ~ 1 Kirja

Ongelmia

Juoksin nopeasti alakertaan ja sieltä eteiseen. Sujautin jalkani kenkiini, avasin ulko-oven, ja juoksin pihalle.

En nähnyt poikaa enään missään... Minne ihmeeseen se oikein katosi??

Kuulin Adeleinen huutavan nimeäni huoneeni ikkunasta. Juoksin ikkunani alapuolelle. "Katso maahan Luna!!" Adeleine huusi ikkunasta hämmentynyt ilme kasvoillaan.  Katsoin maahan ja kurtistin kulmiani. Maassa, täsmälleen siinä kohdassa johon poika oli hypännyt, ei näkynyt jalan jälkiä. Tai mitään muutakaan merkkiä mistään. Ei yhtäkään. Vaikka maassa oli vielä eilen satanut lumi. Tosin...olihan täällä varmasti muutama aste pakkasta, eli lumi ei ollut niin upottavaa. Mutta jos joku hyppäisi tuolta korkeudelta, eikö nyt ainankin silloin siihen olisi pitänyt jäädä edes jotain? Ja muutenkin, miten hän oli häipynyt paikalta niin nopeasti? Minulta ainankin menisi jalat jos hyppäisin parvekkeeltani...

"Lähden seuraamaan sitä poikaa... tulen pian takaisin!!" huusin Adelle katseltuani koskematonta lunta hetken. "Mutta kohta tulee pimeä ja tosi kylmä, eikä sinulla ole edes takkia" Ade sanoi hieman epäilevänä ikkunasta. "Mutta jos en lähde heti, en välttämättä enään löydä häntä.." valitin. "Pls..." sanoin katsoen Adea anovasti. Ade katsoi minua ja huokaisi sitten. "No mene sitten...mutta tule laittamaan edes ulkovaatteet. Äiti tappaa minut jos saa tietää että annoin sinun lähteä pakkasella ulos hortoilemaan ilman ulkovaatteita..." Ade sanoi ja katsoi minua 'älä edes yritä sanoa vastaan' katseellaan. "Okei, tullaan..." huokaisin ja juoksin ulko-ovelle.  Kuulin kuinka Adeleine sulki ikkunani. Parin minuutin päästä olin valmis ja lähdin ulos. "No nähdään myöhemmin Luna, muista, älä ole pitkään. Vaikka kello ei olekkaan vielä paljoa, pimeys tulee nopeammin kuin luuletkaan..." Ade sanoi varoittavasti. "Lupaan" sanoin hymyillen. "Niin ja... ole varovainen..." Adeleine lisäsi.  Nyökkäsin ja Ade sulki oven.

Katselin pihaamme hetkisen. Valkean omakotitalomme ikkunat alkoivat jo heijastaa pikkuisen kellertävää valoa pihamaalle. Päivä oli jo hämärtymässä. Minun pitäisi kiirehtiä. Noniin... jos minä haluaisin kadota täältä mahdollisimman nopeasti, minne päin lähtisin? Katseeni hakeutui heti meitä melkein kokonaan ympäröivään metsään. Sinne se poikakin mitä luultavimmin oli suunnannut. Lähdin kulkemaan suuntaan, mihin epäilin pojan kadonneen. Kuljin hetken vilkuillen ympärilleni. Mahassani oli mukavan kutkuttava tunne, tämä vain oli niin jännää... tunsin itseni salapoliisiksi selvittämässä rikosta. Tiedän, tiedän... olen lapsellinen.

Yhtäkkiä jähmetyin. Kuulin oksan rasahtavan ja käännyin hitaasti äänen suuntaan. Kauhu lävisti minut nähdessäni sen.

Karvaisen.

Teräväkynsisen.

Kellertävä hampaisen.

Karhun.

Piilouduin nopeasti puun taakse ja katsoin kuinka valtava peto suuntasi katseensa minun suuntaani.

Oh no... nyt olin kyllä pulassa... en voinut kiivetä puuhun, sillä karhu kiipeäisi perääni paljon nopeammin kuin minä. En voinut myöskään juosta pakoon, koska karhu saisi siitä saalistusvietin ja se on kymmenen kertaa nopeampi ja vahvempi kuin minä... olisin jo... sain kylmiä väreitä jo pelkästä ajatuksesta. Hienoa Luna, miten meni niinku omasta mielestä?

Kohta kuulin karhun mörisevän ja ottavan askeleita. Kurkistin varovaisesti puun taakse. Karhu oli nostanut päätään ja näytti haistelevan ilmaa. Se taisi haistaa jotain mielenkiintoista sillä se lähti kävelemään minusta päinvastaiseen suuntaan. En ollut edes huomannut että olin pidätellyt hengitystäni. Annoin ilman purkautua keuhkoistani ja vedin syvään henkeä. Lähdin seuraamaan karhua hiljaa.  En tiedä edes miksi, mutta joku pieni ääni käski minua seuraamaan karhua.

Seurasin karhua ketterästi pari minuuttia. Minut tunnettiinkin siitä kuinka hiljaa osaan seurata muita tai hiipiä heidän taakseen äänettömästi. Yhden kerran jalkani vajosi syvälle lumeen ja kadotin karhun silmistäni sekunniksi, mutta sain jalkani nopeasti ylös ja näin karhun vähän matkan päässä. Juoksin äänettömästi karhun saaman etumatkan kiinni ja jatkoin matkaa hitaammin. Kohta karhu pysähtyi ja katsoi vähän edemmäs, puun juurille. Ensin en kyennyt erottamaan mitä siellä oli koska oli jo vähän hämärää. Siristeltyäni hetken, näin sen. Se oli se kissa, jota olin auttanut tänään aiemmin ja kadonnut mystisesti huoneestani!

Karhu katsoi kissaa möristen taas. Se oli suunnilleen 4 metrin päässä kissasta.
Juoksin niin nopeasti kuin ikinä pystyin, suoraan karhun ja kissaparan väliin ja katsoin karhua uhkaavasti. Tiedän olen hullu, mutta minkäs sille voit kun tälläiseksi synnyin. Karhu tuijotti minua suoraan silmiin ja minä tuijotin sitä takaisin. Astuin askeleen lähemmäksi ja karhu perääntyi epäröiden askeleen. Astuin vielä toisen, kolmannen ja neljännen, kunnes karhu luovutti ja löntysteli tiehensä. Kissa oli herännyt ja katsoi minua. Katsoin vielä hetken karhun perään. Mistä lähtien tässä metsässä on ollut karhuja...? Ja muutenkin, en ymmärrä mikä minuun oikein meni... normaali ihminen olisi kalppinut kotiin heti yllättävän tapaamisen jälkeen. Enkä minäkään sentään mikään huimapää ole joka tuijottaa kilpaa karhun kanssa toisiaan.... Sitten muistin puun juurella olevan kissan. Kävelin kissan luokse. Otin kaulaliinani pois kaulastani ja kiedoin sen kissan ympärille. Lopuksi nostin sen syliini ja lähdin kävelemään kotiin päin. Oli jo melkein pilkkopimeää.

Toivottavasti löydän vielä takaisin kotiin...