always and forever | nouis

luku 16 »»

niall x

Kolme päivää kului yllättävän nopeasti. En itse edes tajunnut ajan kulkua, kun ainoat asiat mitä tein, oli nukkuminen, syöminen ja vessassa käyminen. Ja ei, en lähtenyt kotiin, pysyin Lontoossa ja odottelin soittoa Louisin isältä, että saan mennä katsomaan poikaa sairaalalle. Tosin soittoa taisi olla ihan turha odottaa ainakin kaiken sen jälkeen, mitä Louisilta kuulin hänen isältään. Oli turhaa odottaa, että pääsisin tapaamaan tuota poikaa sairaalaan. Aivan turhaa.

''Niall hei'', kuului tuttu ääni jonkin matkan päästä, eikä hetkeäkään, kun tunsin painon tippuvan selälleni. ''Helvetin Liam'', marisin pyöräyttäen silmiäni, ''Et sä varmaan just hypänny mun päälle?''

''Ei, en mä hypänny, mä istuin'', ja voin vain kuvitella, millainen virne tuon kasvoilla paistaa, kun vihdoin onnistui pitkään yrittämässään asiassa. Hän oli tässä muutamana päivänä yrittänyt, huom, yrittänyt hypätä päälleni sanotaanko kaksikymmentä kertaa, onnistumatta kertaakaan. Minä sen sijaan onnistuin jokaisella kertaa pyörähtämään pois alta, jolloin Liam joko tömähti suoraan lattialle, tai sitten sängyn kautta, mutta lattialle kuitenkin. Ja kyllä, olimme kumpikin päältä kakskikymppisiä, muttei ihan heti uskoisi, ei ainakaan Liamista. Itse käyttäydyin juuri niin, kuin kaksikymmentäkaksi vuotiaalta voisi odottaa. Ainakin toisinaan. Kerran, ehkä kaksi päivää vuodesta.

''Miten Louis voi?'' oli jokapäiväinen kysymykseni, sillä Liam pääsi sairaalalle katsomaan tuota, mutta minä en. Tämä epäreiluus on käsinkosketeltavaa. Oikeasti. Miksi minä, Louisin poikaystävä en päässyt sairaalalle, mutta Liam, Louisin paras ystävä pääsi? En ymmärrä.

''Hän heräsi aamulla.'' Ne sanat saivat pienen, mutta tyytyväisen hymyn nousemaan huulilleni. Pienikokoisempana kiepahdin Liamin päälle, lässähtäen koko painollani tuon päälle. ''Ja arvaa mitä? Hän kysyi, missä sä olet.''

''Oikeesti? Mitä sä sanoit?''

''Kerroin, että olet luonani odottamassa hänen sairaalasta pääsyä.''

''Mitä hän siihen?''

''Kysyi, mikset tule sairaalle, mutta kerroin hänelle, ettei hänen isänsä ole soittanut sinulle, jotta pääsisit sairaalalle'', Liam huokaisi sulkien silmänsä. Purin hellästi huultani kiepahtaen Liamin vierelle. Helvetti sentään. Miksi kaiken piti olla näin vaikeaa? Miksei Louisin isä vain voi hyväksyä poikaansa ja olla onnellinen, että tuo on löytänyt edes jonkun vierelleen. Vaikka kyseessä onkin neljää vuotta vanhempi, irlantilainen tekoblondi, jonka henkinen taso pyörii jossain kahdeksan paikkeilla. Jokaisella olisi paljon mukavampaa, jos Louisin isä hyväksyisi poikansa.

''Jotain muita uutisia?'' kohotin toista kulmaani, huokaisten lähes äänettömästi, kuten aina. Huokailin aina vain lähes äänettömästi. En äänekkäästi, enkä äänekkäästi. Vain ja ainoastaan lähes. Liam naurahti, kääntyi kyljelleen, tapittaen kasvojani. ''Joo, mut en kerro'', tuo virnisti, mutta muutti virneen pikaisesti erittäin lempeäksi hymyksi, joka taisi meinata jotain hellyyttävää. Ehkä liittyen tuon poikaystävään. Tai Louisiin. Louis! Pääsisikö tuo kotiin? Mahtavaa!

''Kerrooo'', venytin viimeistä kirjainta tuntien samalla, kuinka Liamin kädet eksyivät lanteilleni, eikä hetkeäkään, kun tuo tönäisi aika kovaa minua, joka johti sängyltä tipahtamiseen. Helvetin Liam. Aina pelleilemässä.

''Kerro silti, jooko, liittyykö se Louisiin? Pääseekö Louis kotiin? Jooko?''

''Niall en mä päätä milloin Louis pääsee kotiin, mutta siis ei, ei liity.''

''No mihin se sitten liittyy?'' tuhahdin kavuten takaisin sängylle, kuin mikäkin viisivuotias.

''Mun poikaystävä tulee tänne parin minuutin päästä'', Liam suorastaan sädehti. Tuon silmissä paistoi onni, enkä voinut kuin kietoa käteni tuon ympärille hymyillä Liamin tavoin leveästi.

''Tunnenko mä hänet?''

Ja oveen koputettiin kolmesti, ennen, kun Liam ehti sanoa sanaakaan. No, Liamin pari minuuttia meni näköjään hyvin nopeasti.

''Mä meen'', virnistin tipauttaen vuorostani Liamin maahan, näyttäen tuolle kieltä, lähtien juoksemaan kohti Liamin pienehkön kaksion ulko-ovea, jotta näkisin tuon takana oleskelevan henkilön. Toivoin toisinaan sen olevan joku tuttu, mutta toisinaan olisi kiva tutustua uuteen ihmiseen. Olisi oikein mukavaa tutustua uuteen ihmiseen nyt, kun suunnilleen asuin Liamilla, ainakin tämän viikon loppuun. Ja ehkä seuraavan, niin kauan vain, kun tarve vaati. Olisin Lontoossa niin kauan, kun Louis pääsisi pois sairaalasta ja pääsisin tapaamaan tuota.

''Liamin uusi paras yst--'' keskeytin lauseeni, kun näin erittäin tutut kasvot oven takana. En ikinä olisi uskonut hänestä. Tai siis ei millään pahalla, ei todellakaan, hän oli helvetin mukava, ja niin oli Liaminkin. En vain heti uskonut kohtaavani häntä Liamin poikaystävänä.

''Liamin mikä?'' tuo tummahiuksinen virnisti kietoen kätensä ympärille.

''Liamin hämmentynyt uusi ystävä'', kuiskasin pidellen tiukasti käsiä tuon ympärillä.

''Ai, te näköjään tunnettekin jo'', Liam asteli hieman kiusaantuneena eteiseen, virnistäen kuitenkin hellästi.

''Sä et siis tiennyt, että mä ja Zayn tunnetaan, ja tän jätkän ansiosta mä ja Louis seurustellaan'', hymyilin päästäen vanhan tuttuni sisään.

''Joo, en näköjään tiennyt'', Liam naurahti kietoen puolestaan kätensä poikaystävänsä ympärille, painaen hellän suudelman tuon huulille. Tai, no hellältä se ainakin näytti.

''Sulla on paljon opittavaa, Liam'', virnistin siirtyen kaksikon ohi olohuoneeseen.

// ok mikä luku ok. mut tä oli vaan tällänen väliluku, koska en halunnu taas skippaa mitenkää hirveesti D:D ens luvussa kyllä on nouisia, voin kertoo sen nyt jo, puspus