Verikoe (TAUOLLA)

LUKU 1 - Turhaa draamaa

Kävelen kohti matikan luokkaa. Käytävällä on paljon ihmisiä, joista tunnen vain muutaman ja heidätkin vain nimeltä. Sitä se on, kun muuttaa uuteen kaupunkiin ja joutuu vaihtamaan koulua. En kuitenkaan lannistu, vaan puikkelehdin urheasti ihmismassan läpi. Avaan jykevän, puisen oven pienellä pikku kätöselläni ja astun sisään.
"Oletko sinä Ashley Feneck?" kysyy harakannäköinen vanha nainen, jonka oletan olevan opettaja.
"En, olen Marie Lacey. Onko tämä edes luokka 112?" kysyn.
"EI OLE SENKIN URPO!!!" huutaa joku satunnainen poika takapulpetista.
"NYT HILJAA! Olen hyvin harmissani koko luokan käytöksestä, kaikki jäävät koulun jälkeen vartiksi", nainen tiuskaisee. Kaikki mulkoilevat poikaa ja poika mulkoilee minua. Katsahdan kelloa oven yläpuolella ja tajuan, että myöhästyin sieltä, missä minun olisi pitänyt olla. Ihan sama, voin sanoa, etten löytänyt luokkaa, ajattelen ja lähden luokasta yrittäen paukuttaa oven mahdollisimman lujaa kiinni. Onneksi tuo vanha kääkkä ei ole minun opettajani.

Se oli koko elämäni pisin matikantunti, vaikka se ei ollutkaan kokonainen myöhästymiseni takia. Opettaja teki minusta hirveän numeron, koska olen uusi oppilas.
"Onko sun vanhemmat jotain simpukoita, kun oot tommonen helmi?" kuulen äänen takaani. Naurahdan, koska ei kai tuo poika oikeasti kuvittele minun lämpenevän tuollaiselle. Huomaan, että poika on kaiken lisäksi se sama, joka sanoi minua urpoksi silloin aiemmin, kun etsin vasta luokkaani. Poika katsoo minua toiveikkaasti punaisilla silmillään. Hetkonen? Punaisilla? Katson tarkemmin ja näen hänen ihonsakin olevan kalpeaakin kalpeampi. Työnnän kaikki ajatukseni vampyyriteorioista pois, sillä tiedän sen olevan mahdotonta. Hänellä on piilarit, siinä kaikki. Voisin selvittää sen helposti, jos menisin hänen mukaansa... Jätän siitä huolimatta pojan omaan rauhaansa sanomatta hänelle sanaakaan.

Mysteerinen poika pyörii päässäni koko ruokailun ajan. Tuijotan ruokaa lautasellani; epämääräisen näköistä kahden kalan keittoa. En ole koskaan pitänyt erityisemmin keitoista enkä kalasta, joten vien lautasen suoraan pois. Kävellessäni kohti tiskiluolaa (kyllä, tiskiluolaa. Sen edessä olevassa kyltissä lukee juuri niin.) törmään johonkin.
"Varo vähäsen!" kimeä ääni sanoo alapuolellani. Lasken katseeni ja näen hoikan tytön maassa jalkojeni juurella. Hän näyttää juuri sellaiselta sarjakuvien kiusaajacheerleaderiltä, tosin hänellä on ihan normaalit vaatteet treenikamojen sijasta. Tartun häntä nopeasti kädestä ja nostan ylös.
"Sattuiko?" kysyn, vaikkei minua oikeastaan hänen vointinsa kiinnosta. Tyttö pyyhkii housujaan kuin niissä olisi likaa.
"Ei oikeastaan, mutta kannattaisi katsoa eteensä", hän sanoo selvästi ärtyneenä.
"Anteeksi, se oli vahinko", tömisen äänekkäästi. Kaikki ruokalassa kääntyvät katsomaan, mutta vain muutama jää tuijottamaan. En välitä vaan lähden pois. Tai ainakin yritän, tyttö tarttuu minua hihasta.
"Nimeni on muuten Sally", hän sanoo. Olen näkevinäni terävät etuhampaat hänen virnistäessään. Huomaan hänen muutenkin muistuttavan sitä poikaa. Suora nenä, samanmuotoinen leuka, kalpea iho ja... Punaiset silmät. Sattumaako? Ehkä. Tai sitten he ovat sisaruksia. Vampyyrisisarukset. Mieleni tekee kysyä, mutten halua aiheuttaa turhaa hämmennystä, sillä tiedän sen olevan kuitenkin mahdotonta. Ainakin tiedän, että heidän luokseen en mene yökylään tai menettäisin ehkä kaulani.