When the full moon rises...

1- "Tosissasi?!"

"Noah!" huusin samalla, kun juoksi alakertaan kamala kipu päässäni. Rukoilin, että hedari ei pahenisi enempää.

"Tarvitsen sinulta kyydin! Myöhästyn muuten!" huusin isoveljelleni, joka makasi olohuoneen sohvalla katsoen lasten piirrettyjä. Pysähdyin hetkeksi katsomaan tuota huvittavaa näkyä.

"Luulin, että olit jo kasvanut noista yli", sanoin hieman pilkallisesti. Isoveljeni oli jo 20-vuotias, minua neljä vuotta vanhempi, ja silti joka aamu katsomassa lastenohjelmia.

Noah käänsi katseensa minuun ja mulkaisi leikkisästi ja sanoi:
"Sinuna olisin todella kiltti minulle." Pyöräytin silmiäni, en minä ikinä hänelle erityisen kiltti ollut. Olin mielestäni aivan perusärsyttävä pikkusisko.

Kävelin keittiöömme ja henkäisin. Nyt ymmärsin, mitä Noah oli tarkoittanut, sillä ihana, rakas veljeni oli arvannut tämän aamuisen tilani ja tehnyt minulle aamupalaa. Ja eväät!

"Kiiitos!" huudahdin ja hyppäsin Noahin, joka oli seurannut minua keittiöön, varmaankin sen takia, että näkisi reaktioni, kaulaan. Halasin häntä ja hän takaisin minua.

"Arvasin, että darra iskisi, mutta anna tämän olla viimeinen kerta, kun juhlit kouluviikon aikana", veljeni sanoi irrottautuessamme toisistamme. Ymmärsin hänen huolensa hyvin.

Asuin nykyään veljeni luona eli olin hänen vastuullaan. Vanhempani jäivät entiselle paikkakunnalleni, eli Oklahoman Tulsaan, johon heidän työnsä oli heidät johdattanut.
Veljeni oli kuitenkin saanut oman työkeikkansa, tai harjoitusopiskelupaikansa, minulla ei ole mitään hajua, täältä Minnesotan Warroadista, läheltä Canadan rajaa ja lähdin hänen mukaansa. Maisemien vaihtelu teki minulle todella hyvää.
Noah tekee tietokoneinsinöörin opiskeluja ja saa osoittaa pätevyytensä tekemällä töitä hankalammassa paikassa. Nimittäin pienessä tuppukylässä, jonka nimeä en edes tiedä. Eli välillä hän on poissa asunnoltaan, mikä ei tietenkään minua haittaa.

"Oletko jo valmis?" Noahin huuto kuuluu ulko-ovelta. Mumisen jotain vastaukseksi kolmioleipää suussa, olin ollut aivan ajatuksissani.
Laitan eväsleipäni reppuuni ja nappaan omenan mehulasini vierestä matkaan. Eteiseen mennessä vilkaisen itseäni peilistä.

Blondatut hiukseni aaltoilivat lantiolleni, mutta valitettavasti ne alkoivat olla jo kullan ruskeat. Mutristin huuliani. Pian ne täytyisi värjätä uudelleen.

Menin lähemmäs peiliä. Nopeasti vilkaisin ovatko kulmani kohdallaan ja ripseni kauniisti. Enempää meikkiä en jaksanut laittaa. Mutta houkutus oli liian suuri, kun näin eteisen pöydällä paketin, jonka äiti oli lähettänyt postissa. Nappasin sieltä viininpunaisen huulipunan ja sohaisin sitä huuliini.

Se sopi täydellisesti vaatteisiini. Päällä minulla oli lempifarkkuni, revityty mustat, keskikorkealla vyötäröllä. Paksu viininpunainen villapaitani takasi sen, etten paleltuisi, vaikka menisin pihalle, tuonne kylmään syysilmaan.

Asukokonaisuuteeni sopi kuin valettu musta Kånkenini, jonka olin saanut viime ulkomaan matkaltamme Ruotsista. Samalla reissullalla kävimme katsomassa Suomessa nuorten MM-kisoja. Tietenkin kannattamassa Yhdysvaltoja, jotka omasta mielestäni olisivat voineet pärjätä paremmin. Tai no, mikä minä olen huutelemaan. Hyvä, jos itse pysyn edes pystyssä luistimilla.

Suomessa ollessamme rakastuin. Nimittäin salmiakkiin. Se on minun mustaa kultaani.

Pihalla auto hurahteli käyntiin. Heitin reppuni olalle, laitoin mustan virkatun tai neulotun pipon, en kysynyt siltä mummelilta, joka tämän minulle myi, päähäni aavustuksen verran hieman taakse, jotta en näyttäisi omasta mielestäni hölmöltä. Vedin jalkaani mustat nilkkurini ja olin valmis menemään.

"Brooke", Noah pysäytti minut, kun olin nousemassa autosta. Hän ojenti minulle pienen paketin, jonka tunnistin särkylääkkeeksi.
"Jos pääkipu pahenee", hän sanoi ja vinkkasi silmäänsä, "mutta juo paljon ja rukoile, että koulussanne on jotain todella suolaista ruokaa."