When the full moon rises...

9 - Ace

Pirrrr!

Pirrrr!

Nostin pääni pehmeästä tyynystäni. Auringon valo sokaisi minut ja haukotus karkasi suustani. Raskaasti huokaisten lösähdän takaisin pehmeälle tyynylleni. Hetken ajan harkitsin vakavasti sänkyyn jäämistä, mutta koulu kutsui minua, enkä halunnut olla yhtään enempää muita jäljessä.

Olin huhkinut räkä poskella viimeisen viikon. Olin ollut puolitoista viikkoa sairaslomalla, mutta ranteeni parantui ennätysvauhtia ja pystyin käyttämään keppejä, joten tulin takaisin kouluun, vaikka kaikki vain paapoivat minua. Olin luultavasti niin huvittava näky keppieni kanssa käytävällä, että opettajatkin säälivät minua ja antoivat vapautuksia tehtävistä. Mutta minun oli pakko tehdä jotain, muuten jäisin vain paikalleni ja luultavasti maantuisin siihen paikkaan.

Vietin aikaani kirjastossa, joka sijaitsi koulun vieressä. En ollut moneen vuoteen käynyt siellä, mutta muistin, miksi pienenä oli ollut hauska käydä siellä äidin kanssa, kun hekin vielä isän kanssa asuivat viileässä Minnesotassa.

Laskin reppuni vapaalle pöydälle ja asetin kepit nojaamaan tuolia vasten. Otin esille äidinkielen projektin. Lukupäiväkirjan. Meidän tuli lukea kirja ja tasaisin väliajoin tehdä merkintöjä ja huomioita kirjasta.

Viimeisen viikon ensimmäisinä päivinä William oli ollut auttamassa minua. Hän oli kantanut minua ympäri kirjastoa reppuselässä. Olin niin ihastunut häneen kuin olla voi. Hän oli niin huolehtivainen ja kiltti. Vaikka en aluksi ollutkaan tällä tavalla kiinnostunut hänestä, William oli porannut tiensä syvälle mieleni porukoille.

"Voinko auttaa teitä jotenkin?" kirjaston hoitaja neiti Stall tuli hiljaa kysymään minulta keskeyttäen unelmointini. Hymyilin ja pudistin päätäni vanhalle ystävälliselle naiselle kieltäytymisen merkiksi. Tämä nyökkäsi lempeästi hymyillen ja poistui vähin äänin takaisin kirjahyllyjen väliin.

Syvennyin takaisin kirjani pariin, kunnes tunsin jotain sisimmässäni. Nostin katseeni kirjasta ja annoin sen vaeltaa ympäri kirjastoa. En nähnyt mitään outoa, mutta levoton tunne vain jatkui. Hengitin muutaman kerran rauhallisesti sisään ja ulos rauhoittuakseni, mikä ei kuitenkaan toiminut.

"Niin, mutta tiedäthän... ei meidän..."

Vilkuilin ympärilleni hermostuneena. En nähnyt mitään tai ketään lähimainkaan ja silti kuulin osia joidenkin keskustelusta. Painoin pääni käsiini turhautuneena, sillä eihän tälläisessä melussa voinut keskittyä.

"Nyt riitti", mutisin itsekseni pakatessani tavaroitani. Vimmatusti heiluin keppieni kanssa kohti kirjaston ovea ohi neiti Stallin pöydän, jonka takaa tämä ihmetteli hoppuani.

Kun pääsin ovesta pihalle kuulin keskustelun edelleen, nyt vain hieman voimakkaampana. Katseeni kiersi parkkipaikkaa ympäri kunnes näin pariskunnan keskustelevan autonsa luona täysin toisella puolella. Välillämme oli varmaankin satametriä.

Kurtistelin kulmiani. Minun ei pitäisi pystyä kuulemaan heidän keskustelunsa näin kaukaa.

Auton tööttäys herätti minut ajatuksistani. Nopean jarrutuksen ääni sai adrenaliinin virtaamaan. Kompuroin taaksepäin kepeilläni ja onnistuin kaatumaan samalla. Kun makasin selälläni kovalla asfaltilla, kuului auton oven paiskaus.

"Ai saamari, oon tosi pahoillani!" pojan ääni kuulosti hermostuneelle, kun tämä tuli luokseni. Minut autettiin nojaamaan auton kojelautaa vasten. Säikähtäneet silmät laskeutuivat omieni tasolle. Poika nosti keppini maasta ja asetti ne nojaamaan koelautaa vasten.

"Ootko kunnossa?" hän kumartui takaisin puoleeni. Pojan pörrössä olevat hiukset olivat vaaleat ja hän oli minua paljon pidempi.

"Joo, olen. Ei tässä mitään", vastasin hänelle ja hieroin ohimoani. "Olihan mulla nää kepit jo ennestään niin ei ois tarvinnu uusia lähtee hakemaan."

Se sai pojan virnistämään. "Miten sä tohon kuntoon oot päässy?"

"Sudet kävi metsässä kimppuun." Poika kurtisti kulmiaan.

"Mutta susihan pelkää ihmistä, ei ne kenenkään kimppuun käy."

"Eli mä vaan kuvittelin kaiken?" kysyin pojalta toinen kulma haastavasti kohollaan. Poika nosti kätensä pystyyn ja virne palasi hänen kasvoilleen.

"Sori, mun kimppuun ei oo ikinä susi hyökänny", hän sanoi ja ojensi kätensä minulle. "Oon muuten Ace."

"Brooke", esittelin itseni ja kättelin häntä, "sä et muuten ole täältä päin, en oo nähny sua aiemmin."

Ace nyökkäsi vahvistukseksi. "Asun muutaman kymmenen kilsan päässä tuolla metsässä. Tulin tänne vaan asioille."

Juttelimme Acen kanssa hetken aikaa. Hän asui perheensä kanssa pienessä kylässä, jonka nimi kuulosti tutulle, mutta en osannut yhdistää sitä mihinkään. Hänen kanssaan oli mukava jutella, mutta en voinut olla huomaamatta pientä puristusta vatsan pohjassani. Jokin ei ollut kohdallaan.

"Brooke!"

Käännyin katsomaan ja näin Williamin hölkkäävän meitä kohti. Hän tuli viereeni ja otti kepit käteensä.

"Mitä sä täällä teet? Kävin etsimässä sua kirjastosta", hän kyseli varautuneena. Acen kasvoilla ollut virne oli kadonnut ja hän oli alkanut vaihtaa painoaan jalalta toiselle hermostuneena.

"Pieni onnettomuus meinas sattuu, ei mitään vakavaa. Voidaan lähtee nyt, jos se sulle sopii", vastasin Willille ja otin hänen käsivarrestaan kiinni. Hän auttoi minut jalkeille ja antoi kepit. Ace yritti hymyillä minulle pienesti. "Oli kiva tavata, Ace."

"Pidä huoli itsestäs", hän sanoi ja heilautti kättään hyvästeiksi. William nosti reppuni olalleen ja lähdimme kävelemään hänen autolleen päin.

"Kuka tuo oli?" William kysyi hiljaa. Vilkaisin häntä sivusilmällä ja yritin päätellä, mistä tämä varautuneisuus johtui. Oliko hän mustasukkainen?

"Se oli Ace. Hän ajoi melkein mun päälle."

William katsoi minua ihmeissään kulmakarvojensa alta yrittäen päätellä olinko tosissaan. Sitten hän naurahti ja pudisti päätään.

"Voisitko edes yrittää pysyä poissa hankaluuksista?"

~~~

Heih!

I know siitä on vähän aikaa, mutta nyt on uusi luku. Vähän lyhkänen, ei paljoa tapahtunut, mut tätä voi sentään luvuksi kutsua.

Editoin aiemmat luvut, mikä oli aika cringeä, koska olin ne kirjoittanut aika kauan aikaa sitten, mutta kannattaa käydä alusta asti lukemassa, sillä tein joitain muutoksia sinne.

Luku hetkiä!