When the full moon rises...

10. Kuntoutus

"Hei!"

"Moi", vastaan Williamille, joka istuutui pöytään minua vastapäätä. Viimeinen tuntini oli loppunut jo reilu puolituntia sitten, mutta olin luvannut Williamille, että odotan häntä. William laski kypäränsä pöydälle koulukirjojeni viereen ja otti hörpyn kokiksestaan. Turhautuneena kouluhommiin nostin käteni hiuksiini ja nojasin tuolin selkänojaa vasten.

"Voidaanko vaan hakea jotain roskaruokaa ja maatua sohvan pohjalle?" kysyin häneltä räpytellen silmiä. Williamin toinen suupieli nousi virneeseen. Hän naurahti hieman.

"Ja skipataan sun käden ja jalkojen kuntoutus?" William kysyi hymy naamallaan. Hänen huvittunut äänensävynsä kertoi minulle, että niin ei tulisi tapahtumaan. Pamautin pääni koulukirjoihin ja ärisin jotain valitukselle kuulostavaa. William siirtyi viereeni, nosti kasvoni käsiinsä ja pakotti minut katsomaan syvälle hänen silmiinsä.

"Sinä. Menet. Kuntoutukseen..."

"...kuten on sovittu", päätin hänen jo kolme päivää hokemansa lauseensa huokaisten. Vanhempani olivat olleet huolissaan minulle tapahtuneesta ja halusivat varmistaa, että raajani olisivat pian taas kunnossa. Äitini edelleen elättelee toiveita minun yleisurheilu-urasta ottelijana, vaikka olinkin lopettanut tavoitteellisen treenaamisen silloin, kun muutin veljeni kanssa Minnesotaan. Lenkkeilin ja tein lihaskuntoharjoittelua silloin tällöin, mutta tein sitä lähinnä itselleni.

Siitä tietenkin on jo kauan aikaa, kun olen viimeksi käynyt lenkillä. Oli kulunut melkein kaksi viikkoa onnettomuudestani. Minun ei enää tarvinnut käyttää keppejä, sillä sääriluu oli parantunut todella nopeasti, mutta sen ympärillä olleen kipsin ja kepeillä kävelemisen takia jalkani olivat vielä normaalia heikommat ja siitä syystä vanhempani halusivat helpottaa toipumistani.

William hymyili minulle ja antoi nopean suukon. Hän edelleen piti kämmenensä poskieni päällä ja puristi hellästi kasvojani lyttyyn niin, että näytin pian kalalle. Työnsin hänen kätensä pois nauraen.

"Lopeta tai en ollenkaan suostu menemään sinne", uhkasin leikkisästi keräillessäni tavaroitani kasaan ja noustessani pöydästä ylös. William nappasi kassinsa olalleen ja otti kypärän käteensä.

"Älä huoli, mä varmistan sen, että sä etskippaa noita kuntoutuksia."

"Ahaa, no miten sen ajattelit toteuttaa?" haastoin virne naamallani. William otti pari nopeaa askelta luokseni ja kaappasi minut toiselle olalleen palomieskantoon. Kiljaisin nopeasta maisemanvaihdoksesta. Kaappaajani suuntasi koulun ovelle, jonka vahtimestari ystävällisesti hänelle aukaisi huvittuneena pudistellen päätään.

Kun pääsimme parkkipaikalle, William laski minut alas. Hän ojenti minulle kypärän ja hyppäsin kevytmoottoripyörän selkään. Kiipesin varovasti hänen taakseen ja kiersin käteni hänen keskivartalonsa ympäri.

"Alkoihan se vasta viideltä?" William kysyi ja käynnisti pyörän. Nyökyttelin hänelle vastaukseksi, mutta tajusin, että eihän hän näe minua.

"Joo vasta viideltä, mitä sulla oli mielessä?"

"Käydäänkö meidän kautta niin voin heittää nämä koulukamat pois ja vaihtaa jotain urheilullisempaa päälle?"

"Mennään vaan. Tehään pikastoppi sit meilläki."

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

"Äiti, oon kotona!" William huutaa ovelta taloon ja katoaa vaihtamaan vaatteita. Hän perheeseensä kuuluu nuorempi pikkusisko, hänen äitinsä ja hänen todella pelottava isänsä. En tiedä, miksi minusta herra Wild on niin pelottava, mutta se on kaupunkimme yleinen mielipide.

Rouva Wild, Rachel, kipittää portaat alas. "Brooke, ihana nähdä sinut noin hyvinvoivana. Olet näköjään jo saanut tukikepitkin pois. Olet kyllä ollut ihmepotilas."

"Niin olen saanut. Tekin näytätte hyvälle, rouva Wild", kehun kohteliaasti Williamin äitiä takaisin. Rouva Wild on lääkärinä sairaalassamme, mutta hän ei ollut hoitamassa minua. Hän kuitenkin tuli tervehtimään ja kysymään kuulumisia silloin tällöin, kun makasin vielä sairaalasängyn pohjalla.

"Voi Brooke, lopeta jo se teitittely", Rachel huitaisi kädellään. "Vanhempasi ovat tehneet hyvää työtä kasvattaessaan sinut ja Noahin noin hyville tavoille. Kertoisitko heille terveisiä, kun puhut heidän kanssaan."

"Minä kerron heille", lupasin Williamin astellessa takaisin eteiseen urheilu t-paita ja college-housut päällään. Hän nappaa pöydältä juomapullon ja laittaa sen pieneen urheilukassiin. Rachel kääntää katseensa poikaansa ja kysyy:

"Oletteko te menossa katsomaan kokkoa tänä iltana? Kokkomenot järjestetään tänä vuonna täällä meidän koulullamme."

"Ainiin, en ollutkaan muistanutkaan", William mutisee. "Haluutko mennä sinne? Voidaan mennä yhdessä, jos jaksat fyssarin kuntoutuksen jälkeen."

"Mennään vaan. Mä nappaan kotoa sit vaihtovaatetta", vastaan Williamille. Rachel hymyilee meille ja sanoo lähtevänsä laittamaan ruokaa. Hän tarjoaa sitä meillekin.

"Meidän täytyy mennä, jos aiotaan keretä pysähtyy Noahin kämpän kautta", William sanoo äidilleen.

"Selvä, pitäkää sitten hauska ilta", hän toivottaa meille.

Juu hyvä lupailla, että tästä uuteen nousuun..XD Pahoittelen oikeasti tätä ettei tule uutta lukua, mut en vain voi mitään, että en kerkeä tai keksi mitä kirjoittaa. Jospa kesällä sitten..:P

Mutta tässä nyt uusi lyhyt luku, ei hirveästi tapahdu ihmeempiä. Seuraavassa on enemmän toimintaa.

Byee ja hyvää pääsiäislepoo kaikille! Nauttikaa auringosta!