Kaikki sallittua jääkiekossa ja rakkaudessa

10. Yhden illan sankari

Kaupan valot edessämme häikäisivät silmiäni. Vilkaisin Mishaa sivusilmällä.

"Krhm," yskäisin. Hän ei vilkaissutkaan minua, tuijotti vain kaupan valoja syviin mietteisiin vaipuneena.

"Huhuu? Misha!" yritin uudelleen. Tällä kertaa hän käänsi päätään suuntaani ja katsoi minua kysyvästi.

"Mitä?"

"Voit varmaan päästää jo irti?" Se tuli ulos hieman epävakaasti. En kerta kaikkiaan tiedä minkä takia. Sillä ei tietenkään ollut mitään tekemistä sen kanssa, että Mishan siniset silmät porautuivat tutkivasti sisimpääni ja tunsin hetkeksi hänen käsivartensa puristuksen voimakkaampana. Ei tietenkään.

"Öh... Ai, juu. Sori." Hämmentyneenä takellellen Misha irrotti harteilleni kietoutuneen kätensä ja piilotti sen selkänsä taakse kuin pikkupoika, jonka täti oli juuri yllättänyt käsi karkkikipossa. Saman tien tunsin kylmän hiipivän takkini sisään ja kaipasin oitis hänen läheisyyttään. Äsken minulla oli vielä ollut ihanan lämmin. Pakotin tunteen jonnekin syvälle sisimpääni ja käännyin sen sijaan kohti kauppaa. Ällöttävä hyyskä. Seinä oli täynnä epämääräisiä tahroja ja ikkunalasista näkyi tuskin läpi. Saastainen kuten sielunikin.

"Mennäänkö sisään?"

Misha nyökkäsi ja vaitonaisesti talsimme loppumatkan. Hän heilautti oven auki ja virnisti patentoidulla olen-hurmaava-ja-tiedän-sen -virneellään.

"Naiset aina ensin." Nostin leukani pystyyn ja marssin hänen ohitseen arvokkaasti. Tai olisin marssinut, ellen olisi törmännyt puoliksi viereisen oven lasiin. "Auts," sanoi nenä. "Heippa," sanoi egoni ja juoksi pakkaamaan laukkujaan, mutta oli liian suuri mahtuakseen ovesta ulos.

"Vaikka heikoille jäille," mutisin keräillessä ylpeyteni rippeitä.

Sitten kuulin musiikin virtaavan läpi kehoni ja tunsin, miten se täytti ilman kaikkialta ympäriltäni. Misha nauroi. Ja se oli ääni, jota Jumala oli ajatellut luodessaan musiikin, vannon sen. Koska se oli kevyttä ja ihanaa, yhtä aikaa puhdasta ja ivallista. Sillä ei ollut väliä, että hän nauroi minulle. Ryhtyisin pelleksi, laittaisin punaisen nenän ja valtavat kengät, jos sillä tavalla saisin hänet nauramaan. Yritin katsoa eteeni ja lopulta löysin tieni kaupan tuulikaapista sisätiloihin. Misha seurasi perässä ja saatoin silti nähdä hymykuopan, kun hän yritti pidätellä hymyään.

Karkkiosasto oli kaupan vastakkaisella seinustalla ja sompaillessamme sinne Misha yhtäkkiä pysähtyi. Hän kiskaisi minua hihasta ja hymyili ovelasti. Oh, tämä ei voinut tietää mitään hyvää.

"Mitä?"

"Näetkö tuon naisen tuolla?" Misha osoitti minulle tukevaa naishenkilöä, joka tutki hyllyjen välissä hammasharjojen etikettejä. Naisella oli tiukasti taakse sidottu nuttura, josta yksikään hius ei uskaltanut valahtaa kurittomasti paikaltaan. Hänen villakangastakkinsa oli moitteettoman siisti ja villainen hame ulottui puoleen sääreen. Suurien ja paksusankaisten silmälasien läpi nainen tiiraili hammasharoja, kuin ne olisivat syy hänen ikuiseen kärsimykseensä. Jostain syystä nainen näytti oudon tutulta. En vain saanut päähäni, missä olin nähnyt hänet aiemmin.

"Kristallin kirkkaasti."

"Pidetäänkö vahan hauskaa?" Mishan silmät tuikkivat. Epäluuloni kasvoivat.

"Ehdottomasti ei."

"Come on, Maria! Ihan vähän vaan..." Yhtäkkiä Mishan ääni oli paljon pehmeämpi ja matalampi. Tämä pikku-piru! Hän tiesi, mitä teki.

"Ei." Tein suuren virheen ja vilkaisin Mishan kasvoja. Söpö. Ei. EIEIEIEI!

"Vähän!"

"O-okei." myönnyin alistuneesti. Mihin tämä maailma oli menossa?