I promise you (Niall horan fanfic in finnish)

luku 10

Haluan edes hetken olla yksin.

Kaadun sängylle ja katson kattoa pitkään haukotellen. Joku koputtaa oveeni mutta en jaksa nousta ylös sängyltä. "mä haluun olla yksi täl hetkel!" huudan ja oven takana oleva lähtee pois. Hautaan kasvoni tyynyyn ja mietin mihin helvettiin olen laittautunut itseni. Louis ei ole ollut ennen tuollainen ja en muista sisäistäneeni itselleni että pidän niallista... Ja liamista. Mitä edes sanoisin jos minun pitäisi valita jompikumpi.

Otan puhelimeni ja auton avaimet mennen alakertaan ja livahdan ovesta ulos ottaen samalla kenkäni mukaan.

Menen autoon ja laitan kenkäni siellä jalkaan. Vilkaisen hetken ympärilleni ettei kukaan näe että lähden. Käynnistän auton ja peruutan pihasta lähtien ajamaan ilman mitään määränpäätä.

Jostain syystä en saa liamia tai niallia pois mielestäni. Olen ajanut jo ehkä viisitoista minuuttia enkä vieläkään ole varma minne olen menossa. Käännyn keskustan suuntaan ja päätän mennä rannalle pysäköiden auton.

Sammutan auton ja avaan menen ulos autosta. Laitan kuulokkeet korvaani ja kävelen puistoon.

Puhelimeni alkaa soimaan mutta en välitä siitä. Istun penkille hetken käveltyäni rantaviivaa pitkin alkaen miettimään tunteitani niallia ja liamia kohtaan sillä en pääse niistä eroon. Huokaisen syvään ja viereeni istuu joku vanhus ja teen tilaa tälle.

Mitä minä teen elämälläni? Haluaisin sanoa louisille suoraan että pidän liamista ja niallista enemmän kuin kaverina mutta tuskin siitä ei tulisi mitään... Louis vetää herneen nenäänsä ja suuttuu minulle, mietin hiljaa ja puren huultani.

"mitä noin kaunis tyttö täällä ulkona yksin tekee?" vanhus vieressäni kysyy minulta ja säpsähdän ajatuksistani kääntäen katseeni vanhukseen joka hymyilee minulle. "oli pakko saada vähän raitista ilmaa" sanon hymyillen tai no oikeastaan se oli tekohymy. Valhe. Oikeasti tulin vain miettimään asioita rauhalliseen paikkaan jos kerran kotonakaan ei pysty olemaan rauhassa kun pojat riehuvat kuin pikku kakarat. Vanhus hymyilee pienesti minulle ja nousee ylös jatkamaan matkaa.

Nostan jalkani penkille ja katson ohikulkevia ihmisiä. Haukottelen pienesti ja näen kaukaa tutun kiharapäisen pojan ja huokaisen. En haluaisi nähdä nyt ketään tuttua.

Apua apua oon iha himo pahoillani et en oo julkassu lukua... Tuntuu et oisin tyylii pettäny mun lupauksen mitä sillo elokuus lupasin et kirjotan luvun heti riparin jälkee mut si alko tulee kaikkee muuta heti sen jälkee.. Mut täs tää luku ois mut aika lyhyt sellane ku ei todellakaa oo tullu inspistä

Mut toivottavasti te tykkäätte tästä ootte ihania