I promise you (Niall horan fanfic in finnish)

luku 11

Kiroan hetken mielessäni kun tuttu kiharapää kävelee minua kohti. Puren huultani pienesti ja nousen seisomaan lähtien kävelemään pois päin.

"fuck" mumisen kun puhelimeni alkaa soimaan. Hiljennän sen ja lähden kävelemään eteenpöin kunnes olenkin jo törmännyt Harryn. "Kyla? Missä sä oot ollu?" tämä kysyy ja puren huultani. "kävelyllä ennen ku törmäsin suhu" sanon hymähtäen.

"tuu kotii sun veljes o aika huolissaa susta" harry sanoo ja pudistan päätäni. "emmä haluu vielä tulla... Louisin käyttäytymine alkaa oikeesti ottaa jo päähä" sanon ristien käteni ja  huokaisen pienesti.

"no joo ehkä ottaaki mut se on sun veljes ja se oikeesti o iha paniikis mis sä oot" Harry sanoo ja hymähdän. "jos et ite ois kailottanu sitä et pidän niallista nii se ei käyttäytyis tolla tavalla" mumisen ja jatkan matkaani.

Harry on seurannut minua jo jonkin matkan yrittäen samalla saada minua kotiin mutta olen vain jatkanut kävelyä. "Harry ihan tosi mä en halua kotiin. Mä voin vaikka mennä jollekki kaverille yöks mut kotiin en tuu ja sillä sipuli" sanon saaden pojan vihdoinkin luovuttamaan. "okei kai se si on sovittu" Hän sanoo ja kääntyy sitten ympäri ja katoaa näkyvistä.

Vihdoinkin saan rauhan ja sen yksinöisyyden mitä toivoinkin. Vilkaisen puhelintani hetken päästä kun muistan että joku yritti soittaa siihen. Louis, ei mikään yllätys. Vilkaisen kelloa ennen kuin sammutan puhelimen näytön ja laitan sen taskuuni.

Pienen mietinnän jälkeen päätän ehkö sittenkin mennä kotiin. En kyllä haluaisi mutta kai se tosiaan on pakko kun en omista oikeasti edes hyviä kavereita kenelle menisin ja huokaisen.

Lähden kävelemään kotiinpäin ja puhelimeni alkaa taas soimaan. Vilkaisen sitä ja näen Louisin nimen ruudulla mutta hiljennän puhelimen jatkaen silti kävelyä. Miksi louis edes on tähän aikaan hereillä? Eikö sen pitäis nukkua vai odottaako se minua kotiin? Kysymykset pyörivät päässäni kuin viimeistä päivää. En halua mitää ihmeempiö huutoja siitä että suoraan sanotusti karkasin kotoa.

Äkkiä pieni muistikuva autosta minkä jätin puiston parkkipaikalle pälkähtää mieleeni ja kiroan itseni oikein kunnolla ennenkuin käännyn ja lähden juoksemaan lähimmöiselle puistolle missä olin hetken. Otan autonavaimet käteeni kun näen auton yksinäisenä parkissa.

Avaan autonovet ja käynnistän sen lähtien ajamaan kotiin. Puren huultani hellästi ja ajan nopeasti kotiin.

Toivon hartaasti ettei kukaan ole hereillä. Pääsen asuinalueelleni ja näen jo talon mikä on aivan pimeänä. Pitäisikö minun mennä ikkunasta vai ovesta sisään etten herättäisi Louisia tai muita. Sammutan auton pihaan ja suljen ovet niin hiljaa kuin pystyn ja hiivin huoneeni ikkunan alle.

Alan kiivetä tikkaita pitkin avaten ikkunan ja menen sisään sulkien perässäni. No tiedättekö mitä seuraavaksi tapahtuu? Valot syttyvät palamaan ja näen veljeni hyvin vihaisena huoneeni ovella kädet ristittynä tiukasti rintaa vasten.

Ei ainakaan mikään maailman paras tervetulokomitea.

Yaas sain sen vihdoinki kirjotettua. Anteeks tosi paljo et ootte joutunu venailemaa. Mut teiän hyväks päätin kirjottaa ehkä vöhän pidemmän luvun ku muut (en kyl tosin osaa vertaa muiden lukujen pituuksia). Ootte ihania❤

-Kiia