Tunsin, kuinka luut muuntuivat ja suurenivat sisälläni. Päästin karjaisun, joka huokui tuskaa. Tuska oli sietämätön. Sitten näin sen, jonka sillähetkellä halusin vähiten nähdä. Kauhun hänen kasvoillaan, pelon ja ahdistuksen. Menettäisin pian inhimil...
Lucas nk: Kuulokkeet korvillani astun sisälle kouluun. Laitan musiikkia kokoajan lujemmalle, koska kuulen kaiken sen läpi. Yritän sulkea muita ääniä pois päästäni ja keskittyä musiikkiin, mutta se on vaikeaa, kun kuulen kokoajan jonkun epämääräisen nitinän. lopulta ärähdän ja repäisen kuulokkeet korviltani tunkien ne taskuuni. vedän hupun päähäni ja löntystän eteenpäin luokkaani kohti. olen aina urheillut, sitä myötä omistanut pienesti näkyvät lihakset. mutta kaiken hulluuden aikana kaikki lihakseni ovat tunteet kaksinkertaistuvan kooltaan ja minusta on tullut todella vahva. olen rikkonut vahingossa paljon huonekaluja ja esimerkiksi pulloja ja niiden korkkeja sekä kansia. olen lukenut netistä paljon kaikenlaista ja yrittänyt etsiä loogista selitystä, olen löytänyt vain tietoja ihmissusista ja muusta mahdottomasta paskasta. tosin sen paskankaan lukeminen ei ole enään mahdollista, koska vedin vahingossa läppärinikin kannen ympäri. tuhahdan ajatellessani kaikkea tapahtunutta, koska se raastaa aivosolujani. Pian pääsen luokkaani ja lösähdän takapenkkiin. Jossainkohtaa tuntia tunnen katseen itsessäni. Käännän päätäni ja kohtaan sinisilmäisen pojan katseen. Tuijotan tuota ainakin vihreillä silmilläni ja skannaan tuon kasvoja, ennenkuin hätkähdän opettajan huomautukseen, että pidän katseen taulussa. Käännän katseeni tauluun ja yritän seurata opetusta, mutta nenääni tunkeutuu huumaava tuoksu. Vilkuilen poikaa vähänväliä, koska ensimmäiseksi, tuo on söpö ja toiseksi, tuo näyttää jollaintavalla tutulta. Hätkähdän pian jo toisen kerran, kun kello soi. Ääni on niin kova, että peitän toisen korvani ja irvistän. Pian avaan silmäni ja katson ympärilleni huomaten, ettei ääni tuntunut kenessäkään muussa. Kurtistan kulmiani ja nousen penkiltä keräten kamani. Lähden ulos ovesta, mutta tunnen kosketuksen olallani. - Lucas? Sama sinisilmäinen poika sanoo virne naamallaan - Joo, sanon ja katson poikaa tarkemmin silmät sirillään Poika katsoi minua kuin odottaen jotain käsi edelleen olallani - Idiootti, sanoi poika naurahtaen. - Oonks mä oikeesti muuttunu noin paljon? Suuni loksahtaa hieman auki. Tietenkin. - Jonas, sanon naurahtaen myös ja kaappaan pojan halaukseen. Olimme ala-asteen pari ensimmäistä vuotta parhaat ystävät. Meitä ei erottanut mikään, en oikeastaan edes tiedä, miksi lopetimme yhteydenpidon sen jälkeen, kun Jonas muutti pois perheineen. - Noh, sä ootki muuttunu paljon, Jonas toteaa skannaten minua katseellaan päästä varpaisiin. Wow. Sanon hengähtäen melkein ääneen hämmästyksestä. Miten ihminen voi muuttua noin paljon kahdeksassa vuodessa? Helposti. Tuhahdan päässäni itselleni. - Ja sä oot edelleen mua lyhyempi, sanon virnistäen minua ainakin 20 senttimetriä lyhyemmälle Jonakselle. - Köriläs, poika naurahtaa ja lyö minua hellästi nyrkillä rintaan Vaikka koko lyönti ei sattunut minua, puristan käteni nyrkiin ja tunnen piston kämmenissäni. Hellitän käsiäni ja nään pienen punoituksen ja veripisaran putoavan mustille farkuilleni. Kurtistan kulmiani ja pyyhin huomaamattomasti käteni loputkin epäpuhtaudet farkkuin. Väännän kasvoilleni hermostuneen hymyn. - Hei, mun pitää mennä, poika toteaa vilkaisten tuon kauempana olevia, ilmeisesti kavereita. Kohautan olkiani ja jatkan matkaani seuraavaan luokkaan
Minulla oli vain kolmituntinen päivä, joten pääsen jo lähtemään kotiin. Kävellessäni huomaan vesipiskojen putoilevan kasvoilleni. Ärähdän ja lähden juoksemaan kotia kohti. Kotiin on ainakin kolmen kilometrin matka vielä, joten kiristän vauhtiani. En tajua meneväni aivan älyttömän nopeasti, siksi ihmettelen ihmisten outoja katseita. Hieman ennen tuttua kerrostaloa hidastan vauhtiani ja vilkaisen rannekelloani ja alan kahmia avaimiani. Palaan kuiyenkin parin sekunnin päästä takaisin rannekellon puoleen ja kurtistan kulmiani. - mitä vittua nyt taas? Mumisen ja katson tietä, jota pitkin juoksin juuri kotiin parissa minuutissa. Jäädyn paikalleni ja tuijotan tietä kulmat kurtussa. Miten aktuaalisessa vitussa tämäkin on mahdollista? Pian astelen hämmentyneenä rappuihin haroen hiuksiani, jotka ovat läpimärät. Otan avaimen ja avaan täynnä kaljapulloja ja likaisia vaatteita olevan kämppäni oven potkaisten kengät nurkkaan. Menen makkariin ja peilin eteen. Vilkaisen seinillä olevia piirustuksia ja maalauksia. Otan paitani pois ja katson yläkroppaani, jossa on paljon tatuointeja. Laitan käteni kyljessäni olevalle haav... Hetkonen, mille haavalle? Alan tunnustella ja pelästyn, kun tajuan, ettei missään ole enään mitään haavoja. Miten ne ovat voineet parantua yhden päivän aikana täysin? Nostan katseeni kyljestäni peiliin ja karjaisen ääneen kun nään sinisenä kiiluvat silmäni. Kompuroin taaksepäin peilistä ja kaadun tuoliin. Ryömin ylös ja juoksen keittiöön täyttä häkää. Heitän kasvoilleni kylmää vettä. - Se ei ollu todellista, se ei ollu todellista, se ei ollu todellista, hoen ja ravistelen päätäni vaikka tiedän tasantarkkaan mitä juuri näin. Mitä olen nähnyt muutaman kerran ennenkin. Kaivan puhelimen taskustani ja alan toistumiseen etsiä netistä tietoa ja selitystä tapahtuneelle. Hiljaa näpytellessäni vajoan kaappia pitkin alemmas, kunnes istun sitä vasten lattialla. Etsin ja etsin, kunnes tajuan, ettei ole loogista selitystä. Lasken tärisevin käsin puhelimen maahan viereeni. Katson käsiäni ja alahuuleni alkaa vapista kun nää sormieni päissä pitkät, terävät kynnet. Nostan katseeni taas kauempana olevaan peiliin ja kohtaan sähkönsiniset silmät. Suupielistäni pilkottaa terävät hampaidenpäät ja alan täristä pelosta. Pelosta itseäni kohtaan. - M-mä oon ihmissusi...., kuiskaan värisevällä äänellä ja kierrän kädet itseni ympäri painaen pään polviini. Veriset vaatteet, päässä muodostuneet muistot kuolevista ihmisistä alkavat käydä järkeen. - Tappaja..., kuiskaan, ennenkuin vilkaisen peiliä uudelleen ja näytän taas normaalilta lukuunottamatta sekunnin murto-osan ajan silmissäni välähtänyttä sinistä väriä. Kyynel vierii poskelleni ja painan pään uudelleen polviini. - Tappaja. Toistan kuiskaten vielä hiljempaa.
Ups! Gambar ini tidak mengikuti Pedoman Konten kami. Untuk melanjutkan publikasi, hapuslah gambar ini atau unggah gambar lain.
[ Yllä olevassa kuvassa Lucas. Taas liian lyhyt luku, nah. Halusin vaan lopettaa tän luvun tohon kohtaa ja nyt sattu oleen sopiva henki tunkee Lucaksen valaistuminen tonne... :D ]
