Elämän Sävelet

10.

Daxelin näk.

En ymmärrä mikä minussa on vikana kun edes takkini ei kelpaa Sateelle.
Olenko liian ruma? Edellisessä koulussa tytöt suorastaan kuolasivat perääni.

Lasken tytön terkkarin "hoitopöydälle", ja odotan että terveydenhoitaja saa tietokoneella työnsä valmiiksi. Hän rullaa tuolillaan pöydän luokse ja pitää vakavan ilmeen kasvoillaan.
"Meneppäs nyt siitä" nainen sanoo ja odottaa lähtemistäni.

Kävelen ulos huoneesta ja jään odottamaan Sadetta.

Sateen näk.

Avaan silmäni ja tajuan että en ole enää käytävällä. Katson ympärilleni ja huomaan terkkarin tekevän paperitöitään. Nousen istumaan ja tiirailen vieläkin ympärilleni.
Koska minä tänne päädyin?

Huomaan mahakivun kadonneen, ja sitten älyän että olen terkkarilla. Tiedän, käyn välillä hitaalla, eivätkä aivoni heti osaa yhdistää palasia paikoilleen.

"Sade... Sinun pitäisi syödä enemmän päivässä. Oletko syönyt tänään mitään?" terkkari kysyy ja katsoo kulmat rypyssä minua. Kerkeän laskemaan hänen otsan rypyt ennen kuin vastaan. "J-juu... Söinhän mä omenan ja leivän aamulla.." vai söinkö sittenkään.

"Oikeasti, Sade. Varoitan sinua anoreksiasta. Jos ruoka ei ala maittaa niin kohta sinä sairastat sitä"

Pyöräytän silmiäni. Minäkö muka anorektikko? Niin varmaan. Lähden huoneesta ovet paukkuen ja saan melkein sydänkohtauksen kun Daxel ottaa olkapäästäni kiinni.

"No, mikä sul oli?"
"Ei mikään" vastaan ja ravistan käteni pois Daxelin otteesta.

En halua puhua kenellekkään. Jos jaksaisin, jos lihavissa käsissäni olisi hauista yhtään, vetäisin kaikkia vastaan tulevia turpaan vain koska pelkästään heidän naamansa ärsyttävät minua.

"Sade odota nyt. Näänhän mä että sä et ole terve" Daxel huokaisee ja painaa päänsä alas. Hän yrittää seurata reaktiotani, mutta yritän pitää ilmeeni neutraalina. "Hei, sä voit kyl puhuu mulle" poika sanoo ja ottaa uudestaan kädestäni kiinni.
"Ei mulla mikään ole" tivaan tosissani.

"Ai ei? Älä nyt jaksa, ei noi ovet niin paksuja oo" Daxel huomauttaa ja säikähdän pienesti. Hänkö luulee että minulla olisi oikeasti anoreksia?

"No kuulitko sä sit jotain?" kysyn.
"En, mutta mulla on silmät"
En jaksa enää väittää vastaan vaan käännyn jättäen pojan yksin.

[Äkkäsin et mun tarina on tosi kliseinen... Niinku masennus ja uljas prinssi pelastaa. Tiiäks.
Noo mennyt on mennyttä, ehkä joskus miljoonien vuosien päästä joku haluu kirjottaa tästä paremman... Mut kiitos 400 kattomiskerrasta! <<<<<<3
Ai nii tää on pisin luku tässä tarinassa tähän mennessä]

~Banaatti💏