Olenko kaunis? Laiha, suosittu tai rakastettu?
En tietenkään. Olen vain kaikille vaivaksi.
Asun kaupungissa, sellaisella syrjäisällä tiellä missä kukaan ei tule katselemaan ja kyselemään vointiani. Kukapa sitä nyt muutenkaan kysyisi... En omista k...
Daxel tulee luoksemme, ja Jessica lopettaa heti moittimiseni. Hän katsoo Daxelia niin lempeästi kuin osaa, mutta sekin näyttää aivan siltä kun hän pidättäisi hätää. "Ai Daxel rakas, siinähän sä oot. Me puhuttiiki just Sateen kans susta" hän sanoo kimeällä äänellä. Daxel vilkaisee minua kummallisesti ja käännän katseeni pois. En halua nähdä häntä tai puhua hänelle. En nyt, kun pitäisi ensinnäkin kestää Jessican lörpötykset.
"Aijaa" poika tokaisee vierelläni. Hänen äänestään ei voi päätellä mitään tunnetta, pelkkää tyhjyyttä. Aivan kuin valo hänen silmistään olisi sammunut. "Ja et arvaa mitä toi rotta susta sano!" Jessica kimahtaa ja vilkaisee kavereitaan jotka nyökyttelevät vimmatusti. Sydämeni hypähti.
Mitähän hän keksii tällä kertaa?
Daxelin ilme värähtää hieman minua kuvaavan sanan kohdalla, mutta Jessica alkaa käyttää näyttelijäntaitojansa hyväkseen. Hän heilauttaa dramaattisesti hiuksiaan ja sitten huokaisee alakuloisesti.
"Voi, en edes haluaisi kertoa"
"Älä sitten" Daxel huomauttaa ottaen minun kädestäni samalla kiinni. Kävelemme yhdessä, käsi kädessä, todella lähekkäin ja kaikkien katseiden vangitsemana koulun pihan poikki ovien luokse. Äkkiä muistan mitä Daxel oli tehnyt aamulla. Vai pitäisikö minun syyttää itseäni? Olihan se Daxelin huone enkä toisaalta käskenyt hänen pysyä poissakaan...
Matikantunti loppui juuri ja nyt minulla, yksin minulla ja ilman Daxelia, olisi kuvista. Ai niin, melkein unohdin. Tottakai Jessica änkee samalle tunnille kanssani ja varmasti haukkuu minut alimpaan helvettiin, mutta no, se vaan nyt sattuu olemaan minun elämääni.
Opettajamme, Ida, astuu luokkaan ja tervehtii meitä iloisesti. Sieltä täältä kuuluu muutama satunnainen vastaus, mutta se ei lannista Iidaa. En ymmärrä, hän aina hymyilee tai on iloinen. Tuskin olen koskaan nähnyt häntä surullisena. Välillä toivon, että minäkin olisin vielä noin iloinen... Sellainen, kuin olin muutama vuosi sitten. Olin iloinen, perheeni kanssa. Nykyään, ei ole enään sitä perhettä joka kävi sunnuntaisin yhdessä jäätelöllä. Ehei, ei todellakaan. Oli vain perhe, jossa kukin vietti elämäänsä yksin.
Ida jakaa kaikille mustat paperit, joihin olisi tarkoitus tehdä jonkin sortin kuvistyö. Aiheeksi annetaan jotain villiä, enkä todellakaan keksi mitä tekisin. Näillä piirrustustaidoilla kun nyt ei mitään Vincent van Goghia aleta matkimaan. Ensin päähäni muodostuu kuva talvisesta maisemasta, jossa on tyttö ja poika. Mutta sitten kun tajuan etten osaisi tehdä sellaista, alan miettiä jotain helpompaa. Lumiukko hiihtämässä? Lumiukko laulamassa? Vai ei ollenkaan lumiukkoa? Mistä sekin edes tuli päähäni? Tämä on taas niitä hetkiä kun en pysty keskittyä mihinkään. Ajatukseni risteilevät ja niistä syntyy solmu. Päätäni alkaa särkeä ja yritän ajatella järkevästi.
Keskity likka!
Noniin, jotain järkevää. Joku ihminen... Poika? Pelaamassa lätkää? Ei, ei lätkää. Mikä olisi järkevää... Daxel? Mitä? En minä nyt häntä voisi piirtää, perunalla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Mutta toisaalta Daxel on järkevä.
Lopulta päädyn suteen. Yksinkertaista, kaunista ja helppoa. Ehkä.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
