Unohdetun kreivin arvoitus

I Medaljonki

– Katso, pastorin rouva on tainnut hiukan lihota sitten viime näkemän.
– Älä puhu noin kovaa täti, hän voi kuulla sinut!
– Minähän vain totesin, miten asiat ovat. Nyt saapuu de Bloisin perhe, hymyile heille!

Louise-täti oli järjestänyt illalliskutsut saapumiseni kunniaksi ja seisoin hänen kanssaan Chevernyn suuressa eteisaulassa toivottamassa hymyillen "Bienvenue au château de Cheverny" — tervetuloa Chevernyn linnaan — jokaiselle vieraalle sitä mukaan, kun he astuivat linnan kullalla ja marmorilla koristellusta oviaukosta sisään. Jatkuva niiailu ja turhanpäiväinen jutustelu oli hirveän puuduttavaa, joten heti kun ihmisvirta hieman rauhoittui, vetäydyin viipymättä aulan reunalle suurten pylväiden lomaan saadakseni levähtää. En kuitenkaan ehtinyt nauttia yksinäisyydestäni kuin muutaman minuutin, kun tunsin lämpimän käden vyötärölläni.

"Salut Émelie", joku kuiskasi korvaani. Käänsin päätäni ja huomasin Jules de Marbotin kävelleen äänettömästi taakseni. Hän oli kreivi de Marbotin vanhin poika ja sukumme olivat jo pitkään suunnitelleet, että menisimme kihloihin. En erityisesti välittänyt Julesin kaltaisista miehistä mutta yritin parhaani mukaan pitää hänestä, tehdäkseni oman kohtaloni itselleni helpommaksi. Tiesin nimittäin oikein hyvin, kuinka merkittävä avioliitto hänen kanssaan olisi suvulleni, ja kuinka hanakasti he painostaisivat minua liittoon miehen kanssa tästä syystä. "Hei Jules", kuiskasin ja pakotin hymyn huulilleni.

"Haluaisin yhä, että viettäisit ensi yön kanssani", Jules muistutti ja tunsin hänen huulensa hipaisevan kaulaani. Ärsyynnyin hänen hävyttömästä käytöksestään, sillä joku olisi sitä paitsi voinut nähdä meidät ja silloin maineeni olisi ollut pilalla. "Sinuna en suotta hätäilisi, emmehän ole vielä edes kihloissa", kuiskasin ärtyneenä ja marssin takaisin muiden vieraiden joukkoon tuntien Julesin virnuilevan katseen viipyvän kiireettä selässäni.

* * *

Illan pidentyessä suurin osa vieraista siirtyi linnan tanssisalin puolelle, jossa aloitettiin tanssiaiset. Jules monien muiden miesvieraiden tavoin oli nauttinut viiniä yhden jos toisenkin lasin liikaa, minkä vuoksi hän tuijotti minua salin toiselta puolelta varsin julkeasti. Olin juttelemassa ystävättärieni Lise Chanten ja Flora Boutierin kanssa parvekkeen ovien vieressä, kun näin Julesin horjuvan hahmon lähtevän raivaamaan tietä luokseni tanssivan juhlakansan läpi, ilmeisesti aikomuksenaan pyytää minua tanssimaan kanssaan seuraavan valssin.

"Voi ei, Jules on tulossa tänne päin", kuiskasin naisille ärsyyntyneenä, sillä en halunnut tanssia hänen kanssaan, kun hän oli tuossa kunnossa. "Siltä näyttää, mutta onneksi sinulla on meidät. Ota jalat alle, me menemme hämäämään häntä", Lise kuiskasi myötätuntoisesti ja osoitti katseellaan minulle juhlasalin ovea. "Mene vikkelään ennen kuin hän ehtii tukkia tien", Flora jatkoi matalalla äänellä ja hymyili minulle huvittuneena. "Olen onnekas, kun minulla on teidät ystävinä", naurahdin ja peräännyin sitten nopeasti takavasemmalle.  Yritin piilottaa itseni väkijoukkoon ja onnistuinkin yrityksessäni Lisen ja Floran mennessä viattomasti jututtamaan Julesia, niin ettei hän voinut heti lähteä seuraamaan minua. 

Livahdin helpottuneena Chevernyn portaikkoon, josta jatkoin matkaani linnan kolmanteen kerrokseen. Päätin paeta maailmaa hetkeksi omaan huoneeseeni saadakseni vetää henkeä edes kerran sinä iltana.

Käytävällä oli hämärää, joten nappasin portaikon vierestä kynttelikön, sytytin sen ja otin mukaani, sillä huoneeni oli aivan linnan toisessa päässä.

Puolivälissä käyttävää kaikki kynttelikön viisi kynttilää sammuivat samaan aikaan. "Onpa kummallista", mutisin ääneen. Käännyin takaisinpäin mennäkseni sytyttämään kynttilät uudestaan, mutta silloin vatsassani muljahti hämmästyksestä.

Olin varma, että olin juuri nähnyt hopeisen hahmon seisovan Chevernyn portaikossa.

Hieroin ällistyneenä silmiäni. Näin edelleen portailla jotain hopeista, mutta se näytti siirtyvän portaita ylös reippaalla tahdilla. Mielenkiintoni oli roihahtanut liekkeihin, joten lähdin uteliaana seuraamaan tuota hopeista hohtoa. Huomasin sen lipuvan Chevernyn neljänteen kerrokseen.

Kun itse ennätin ylös puristavine korsetteineni, en nähnyt sitä enää missään. Neljännen kerroksen aula ja huoneet olivat hämäriä ja haudanhiljaisia, eikä missään näkynyt pienintäkään hohdetta. Odotin silmieni tottuvan pimeään, ja aloin sitten katselemaan paremmin ympärilleni. En ollut koskaan käynyt Chevernyn neljännessä kerroksessa, joten minun oli melkein pakko hieman tutkia hiljaisia huoneita ympärilläni.

Louise-tädin mukaan Chevernyn ylin kerros ei ollut vuosikymmeniin ollut asuttuna ja sen kyllä huomasi: kaikki huonekalut oli suojattu valkoisilla, raskailla kankailla ja pölyiset verhot oli vedetty visusti ikkunoiden eteen. Kiertelin kerroksen unohdettuja huoneita, joista suurin osa oli tyhjillään, kunnes saavuin viimeiselle ovelle käytävän päässä. Uteliaisuuden kupliessa sisälläni en voinut muuta kuin avata sen jännittyneenä.

Oven takaa paljastui loistokas huone. Keskellä huonetta seisoi valtava pylvässänky, jota reunustivat vaaleat silkkiverhot. Yhtä seinää hallitsi valtava kultareunainen peili. Huoneen kahden suuren ikkunan välissä, joista lankesi kuunvaloa lattialle, oli muotokuva mahdollisesti huoneessa kauan sitten asuneesta miehestä.

Toisen ikkunan edessä seisoi suuri ja vanha arkku, jonka yksityiskohtaisten koristeluiden tekemiseen oli varmasti käytetty ihmisikä. Avasin sen innoissani vapisevin sormin. Arkkuun oli koottu miesten vaatteita, pyssyjä, kalvosinnappeja ja partavettä. Huone oli siis tosiaan kuulunut miehelle, kertoivathan siitä myös kirjoituspöydän norsunluiset piippurasiatkin.

Yhtäkkiä tajusin, että Chevernyn kummalliset äänet olivat kuuluneet juuri tästä osasta linnaa.

Kylmät väreet juoksivat selkääni pitkin, mutta yritin siitä huolimatta olla ajattelematta typeryyksiä. Jatkoin siis arkun tutkimista. Sitten katseeni osui arkun reunaan, jossa oli pieni salalokero. Se oli melkein huomaamaton, mutta oli vanhuuttaan löystynyt saranoistaan ja jäänyt aavistuksen auki. Jännityksen vallassa kurkkasin lokeroon ja löysin sen sisältä pienen kultaisen medaljongin.

Koru oli kuvankaunis. Sen pinnalle oli kirjailtu taidokkaasti kukkia sekä muita kuvioita itämaiseen tyyliin. Yritin avata sitä, mutta medaljonki oli jumiutunut kiinni eikä avautunut, vaikka kuinka väänsin. Se ei kuitenkaan haitannut, ja kävelin lumoutuneena huoneen peilin luo kiinnittäen korun ihastuksissani kaulaani. Se sopi minulle täydellisesti. Ihailin peilikuvaani ja korua kaulassani, kunnes yhtäkkiä jotain kaameaa tapahtui.