Unohdetun kreivin arvoitus

IV Pulassa

"Émelie, miksi sinä olet koko ajan noin väsynyt?" Louise-täti tivasi minulta aamiaispöydässä. "En minä ole väsynyt", valehtelin hänelle niin kuin joka päivä kahden viikon ajan. Enhän voinut kertoa, että Chevernyn kirotun miehen kohtaamisen jälkeen olin nukkunut joka yö öljylamppu loistaen sänkyni vieressä, mutta säpsähtänyt silti hereille pienistäkin äänistä. Pelkäsin, että aave palaisi, sillä tunsin sen läsnäolon Chevernyn linnassa lakkaamatta.

Kesäkuun puolivälissä Chevernyn puisto kylpi eräänä yönä niin kirkkaassa kuunvalossa, etten saanut unta. Lopulta nousin ylös ja kävelin huoneeni ikkunalle ihailemaan kuutamoa ja katselemaan alas vehreään puistoon. Yht'äkkiä näin, kuinka puiden takana välkähti jotakin. Samassa aavemainen hahmo ilmestyi vanhalle lehmuskujalle, suuntasi äänettömästi lummelammen rantaan siniselle huvimajalle päin ja istui sen portaille. Kreivi oli palannut.

Sisälläni hitaasti kasvava pelko oli tukahduttaa minut. Jokin sai minut kuitenkin jäämään paikoilleni ja tuijottamaan tuota peljättävää olentoa. Jostain käsittämättömästä syystä lakkasin hiljalleen tuntemasta pelkoa sitä kohtaan. Aave roikotti päätään näyttäen aivan siltä, kuin se olisi ollut pohjattoman surullinen. Se sai myötätunnon kasvamaan sydämessäni voimakkaammaksi kuin pelko.

Kuinka yksinäistä olisikaan elää vuosisatoja kaikkien pelkäämänä ja välttelemänä. Olin varma, ettei kirous määrittänyt hänen tarinaansa: hän oli varmasti ollut kerran hyvä mies, eikä hyvyys hänen sydämestään voinut millään olla kokonaan sammunut. Muuten hän ei olisi auttanut minua kaksi viikkoa sitten.

Epäröin hetken, sitten nämä ajatukset tukenani heitin viitan harteilleni ja kävelin Chevernyn suuret marmoriportaat alas ja linnan suurten salien läpi vihreään puistoon. Kuljin lehmuskujaa pitkin suoraa huvimajalle.

Hahmo istui edelleen huvimajalla kun lähestyin sitä. Se kohotti hirvittävät kasvonsa minua kohti saapuessani lähemmäs. Pelkäsin tehneeni virheen tullessani alas puistoon. Kokosin kuitenkin itseni ja tokaisin: "Hei, minä olen Émelie d'Alençon, oletteko te Chevernyn kreivi?"

Aave hätkähti kun tajusi minun puhuvan sille. Tuo inhimillinen liike osoitti, että kukaan tuskin oli puhunut sen kanssa pitkään aikaan. Se oli hiljaa, mutta lopulta lausui syvällä miehen äänellä: "Kyllä olen, jättäkää minut rauhaan." Hätkähdin itsekin sen ääntä. "En tarkoita pahaa monsieur, minä vain... Haluaisin auttaa teitä jos vain suinkin voin", änkytin hämmentyneenä.

Haamu katsoi minuun, kaksi tummaa aukkoa silmien kohdalla vääristyneinä raivosta. Lopulta se singahti jaloilleen ja silmänräpäyksessä sen hurjistuneet kasvot tuijottivat omiani vain muutaman sentin päässä minusta.

Se hohkasi kylmää ja olin pyörtyä järkytyksestä. Olisin kavahtanut taaksepäin, jos jalkani olisivat totelleet minua. "Mitä te vielä siinä seisotte? Omaksi parhaaksenne ehdotan, että jätätte minut heti rauhaan! Älkää enää puhuko minulle, en kaipaa sääliänne!" Kreivi tiuskaisi melkein huutaen. Aaveen ei tarvinnut sanoa enempää: ryntäsin kauhuissani pois niin nopeasti kuin pääsin.

En ajatellut, mihin suuntaan olin lähtenyt juoksemaan. Linnan sijasta säntäsin henkeni edestä Chevernyn porteista ulos, suunnaten kohti Talcyn kylää. Näin aaveen seuraavan minua linnan portteja kohti ja kauhun vallassa kiihdytin vauhtiani.

Sydämeni tykytti järkyttyneenä rinnassani mutten jaksanut juosta kauempaa ja jouduin pian hidastamaan vauhtiani. Katsoin taakseni, enkä nähnyt aaveen enää seuraavan minua. Huokaisin syvään ja jatkoin matkaa rauhallisesti eteenpäin. Jos luulin ongelmieni olleen jo ohi, tein virheen niin ajatellessani.

Matka Chevernysta Talcyyn ei ollut laisinkaan pitkä, mutta taipaleen puolivälissä oli eräs ikivanha kivisilta. En ollut koskaan pitänyt sen ylittämisestä yksin, sillä useat maantierosvot suosivat sitä paikkaa. Sillä hetkellä olin kuitenkin niin suunniltani, etten huomannut edes ajatella asiaa. Kun sitten astuin sillalle, kaksi rosvoa hyppäsi välittömästi piilostaan joenpenkalta eteeni puukot kiillellen kuunvalossa.

Toinen heistä, joka oli laihempi, tarttui käsivarteeni. Riuhtaisin itseni irti mutta samalla hän tönäisi minua niin lujaa, että kaaduin parkaisten maahan. Seuraavaksi toinen miehistä, jonka kasvoja koristi pitkä arpi, tarttui käsivarteeni ja repi minut maasta takaisin ylös kuin räsynuken. Kiljuin apua mutta arpinaama vaimensi minut painamalla aseensa kylmän terän kaulaani vasten.

"Ellet halua tätä puukkoa kurkkuusi tyttö, annat meille heti kaikki rahasi!" hän sihisi myrkyllisellä äänellä. Hengitin raskaasti pelosta kykenemättä puhumaan. "Minulla ei ole rahaa mukanani" änkytin heikosti.

"Tarkista naisen taskut", arpikasvoinen mies komensi ystäväänsä, ja tämä kopeloi viittani taskut läpi, mitään kuitenkaan löytämättä. Mies kirosi hiljaa ja arpikasvoinen mies huokaisi syvään. "Sinun on hyvä tietää meistä yksi asia tyttö. Me emme ikinä lähde tyhjin käsin", hän virkkoi ja asetti puukon takaisin vyölleen. Tajusin heti järkyttyneenä, mitä hänellä oli mielessään, mutten ehtinyt liikahtaakaan, kun mies kävi salamannopeasti kimppuuni.

Kiljuin, mutta metsä ympärillämme oli hiljainen. "Huuda vain tyttö, täällä ei ole ketään sinua auttamassa. Jos sinulla ei ole rahaa annettavaksi, voit kyllä tarjota meille jotain muuta", arpikasvoinen nauroi pahansuovasti. Toinen miehistä tarttui käsivarsiini kun arpikasvoinen yritti repiä leninkiä päältäni. "Irti hänestä", kuului yhtäkkiä syvä ja käskevä ääni takanamme.