Unohdetun kreivin arvoitus

V Tapahtumarikas yö

Katsoimme kaikki kolme taaksemme ja miehet huudahtivat ihmeissään. Hopeanhohtoinen ihmistä muistuttava olento seisoi edessämme ja koko sen olemus uhkui vihaa. Miehet kompuroivat pakoon pelosta suunniltaan jättäen minut makaamaan yksin maahan.

Jäin istumaan ja olin edelleen järkyttynyt kaikesta tapahtuneesta. "Satuttivatko he sinua?" haamu kysyi minulta. "E-eivät he ehtineet", vastasin sille totuudenmukaisesti. Kreivi seisoi edessäni hetken, sitten se kääntyi ja lipui hitaasti takaisin linnaa kohti.

Se oli pelastanut minut.

Tämä oli jo toinen kerta, kun se auttoi minua. Kreivin teko sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei se ollut kammottavasta ulkonäöstään huolimatta sisimmältään paha. "Odottakaa!" Huudahdin aaveen perään. Se pysähtyi hitaasti. "Kiitos", kuiskasin sille. Kreivi nyökkäsi hieman ja lähdimme kulkemaan yhtä matkaa takaisin Chevernyyn. "Mikä teidän nimenne on?" kysyin siltä varovasti rikkoakseni hiljaisuuden välillämme. "Olen unohtanut sen. Kutsun itseäni Upseeriksi, sillä se oli sotilasarvoni kauan sitten", aave huokaisi katkerana. "Enchanté", sanoin ja onnistuin väläyttämään pienen mutta aidon hymyn.

Kävelin takaisin sisälle ja kreivi jäi ovelle katsomaan perääni. Sitten se lipui verkkaisesti puiston varjoihin ja suuntasi jälleen huvimajalle päin. Epäröin hetken, mutta lopulta tein täyskäännöksen ja marssin ulos kesäyöhön hänen peräänsä. En uskonut aaveen pahuuteen, ja vaikka hän olisikin joskus ollut hirviö, pahuuden saattoi voittaa ainoastaan hyvyydellä.

Olento kohotti kummastuneena kaameat kasvonsa minua kohti, kun saavuin sen eteen. "Ette kaipaa sääliä enkä minä sääli teitä. Huutakaa vain minulle taas jos haluatte, mutta aion pitää teille siitä huolimatta seuraa. On varmasti ikävystyttävää joutua olemaan joka päivä yksin", tokaisin päättäväisesti. "Taidatte olla päästänne sekaisin mademoiselle", kreivi mutisi ja se sai minut naurahtamaan, eikä pelko enää puristanut rintakehääni. "Olkaa hyvä ja kutsukaa minua Émelieksi", sanoin reippaasti ja istuin varovasti aaveen viereen huvimajan portaalle.

"Haluaisin kuulla tarinanne. Oman versionne siitä, miten teidät kirottiin. En nimittäin usko pelkkiin huhupuheisiin", sanoin varovasti ja katsoin tutkivasti aaveen reaktiota. Tällä kertaa se ei tulistunut. "En halua puhua siitä", se totesi yksinkertaisesti. "Ei se mitään", vastasin hiukan pettyneenä. "Se medaljonki taitaa olla teille tärkeä", huomautin hetken kuluttua ja loin kreiviin kysyvän katseen.

Hän huokaisi syvään. "Kirouksen myötä sieluni vangittiin siihen medaljonkiin. Sitä ei saa auki ja sen repiminen väkisin sattuu minuun samalla tavalla kuin joku repisi ruumistani kappaleiksi. Joku voisi väkivalloin pitää minua hallussaan, jos saisi medaljongin käsiinsä. Siksi pidän sen piilossa", aave kertoi synkkänä. "Lisäksi medaljonki kaulassani pystyn koskettamaan asioita, pysymään edes jotenkin kiinni tässä maailmassa. Ilman sitä olen pelkkää ilmaa" , se jatkoi ääni särkyen.

"Ymmärrän", tyydyin toteamaan hänelle. Siirsin katseeni medaljonkiin, joka parhaillaan roikkui aaveen kaulassa. "Teillä on nyt medaljonki kaulassanne. Jos siis nyt koskisin teitä, käteni ei menisi suoraa lävitsenne?" kysyin häneltä. "Ei menisi", kreivi vahvisti ja olisi varmasti pyöräyttänyt silmiään, jos hänellä olisi sellaiset ollut. "Hyvä", tokaisin ja ajattelematta asiaa sen enempää, tartuin aaveen kädentapaiseen ja puristin sitä lohduttavasti.

* * *

Istuin vielä hetken huvimajalla kreivin kanssa, kunnes uni alkoi painaa silmäluomiani toden teolla kiinni. "Minä taidan mennä nukkumaan vielä muutamaksi tunniksi. Kiitos vielä kerran kaikesta avustanne", sanoin hymyillen. "Kiitos siitä, ettette pelkää minua", kreivi sanoi hyvin hiljaa, mutta kuulin hänet silti. Hänen sanansa saivat lämpimän hymyn leviämään huulilleni. "Bonne nuit, monsieur", toivotin hänelle hymyillen ja kävelin sydän hiukan kevyempänä takaisin sisälle.

"Olipa tapahtumarikas yö", ajattelin haukotellen kävellessäni linnan marmoriportaita kohti makuusaliani. Kun saavuin ovelleni, se tuntui kummallisen painavalta ja jäykältä. "Outoa", ajattelin työntäen tammesta veistettyä oveani kaikin voimin. Kun vihdoin sain sen kammettua sen verran auki, että mahduin pujahtamaan sisään makuusaliini, järkytys iski tajuntaani kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Koko huoneeni oli myllätty. Jokainen valkoisen peilipöytäni laatikko oli revitty auki ja niiden sisältö viskattu lattialle. Nojatuolini oli kumottu oveni taakse, minkä takia se oli ollut niin raskas avata. Myös vaatehuoneeni oli myllätty varsin perinpohjaisesti mitään säästelemättä. Kaikista pahinta oli kuitenkin se, että näin mustiin pukeutuneen hahmon seisovan ikkunallani.