Exponentia

Ch 1

Nick nk.

-No vittu en!! huudan pienessä kerrostalo asunnossa äidilleni, joka on tällä hetkellä täysin humalassa.

-Mua ei vois vähempää kiinnostaa, usko jo, senkin huora! Makaa sinä vaan vittu miestes kaa, mua ei kiinnosta! jatkan karjuen niin, että ääneni on lähteä.

-Ehlä shhhinä khuule yhthää rypphyile! Thauno on khuule khelpo mhiess! äitini huuttaa päin naamaani, ja voin vain haistaa, kuinka paljon hän on juonut viime illan sekä aamun aikana.

Nyrpistän nenääni, ja juoksen huoneeseeni. Lukitsen oven, ja alan penkoa kaappejani. Sullon reppuni täyteen arvoesineitä ja vaatteita.
Nappaan pöydältäni puhelimen, lompakon, ja autoni avaimet.

Nopea lähtö, naurahdan.

Nakkaan repun selkääni, ja juoksen ikkunalle. Saan avattua ikkunaa juuri sen verran, että mahdun siitä ulkoilmaan paloportaille.

-Heippa idiootti, ei tuu ikävä. Et oo koskaan ollutkaan mun äiti, usko se, kuiskaan vihaisella äänensävyllä, ennen kuin suljen ikkunan.

Tuuli puhaltaa epämiellyttävästi sadepisarat naamalleni, mutta en välitä siitä. Kiskon huppua vain enemmän, ja enemmän kasvojeni suojaksi, ja jatkan matkaa.

-Idiootti, idiootti, idiootti, idiootti, mutisen lapsellisesti kävellessäni keskustaa kohti.

Katseeni on painautunut kohti maata, jotenka tapahtuu taas tämä legendaarinen 'törmäys'.

Kumautan pääni johonkin, mutta en kaadu. Kohotan hiukan katsettani, ja näen, kuinka edessäni seisoo tyttö. Tai nainen, mitenkä nyt kukin haluaakaan kutsua.

Tuolla on aivan valkoiset -kyllä, valkoiset- hiukset, ja vihreät silmät.
Taivaallisen kauniit huulet ovat kääntyneet vireeseen.

-Sori, kiire, tuo mumisee ja lähtee paikalta.

Tytön ääni on säreilevä ja osittain heikko. Mutta osittain niin vahva ja päättäväinen, etten itsekään parempaan pystyisi. Ainakaan tässä tilassa.

Tyttö lähtee, ja minä jatkan matkaani kohti... Jotain.

Sade on alkanut laantua, ja enään jäljellä on pientä tihkua tuulenvireineen.

Paskasta säästä päivästä huolimatta, alan hymyielmään.

En ole itsekkään varma miksi, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että pystyisin hallitsemaan kaikkea. Kaikkea.

~~~~

Istun jääkylmällä ja täysin märällä penkillä odotellessani rautatieasemalla junaa.

Olin ostanut liput hetki sitten, ja olen matkalla etelämpään, Helsinkiin. Helsingistä ajattelin mennä laivalla Tukholmaan katsomaan, mitä tekisin.

~~

Tunnen hennon kosketuksen olkapäälläni, ja käännyn ympäri.

Takanani seisoo se sama tyttö, johon aiemmin törmäsin.

-Niin että, minne olet matkalla? tyttö kysyy minulta.

Kohautan ensin olkiani, kunnes vastaan:

-En ole itsekään varma. Helsinkiin ainakin näillä suunnitelmilla. Miten niin? Tai pikemminkin, kuka sinä edes olet? esitän vasta kysymyksen hämmentyneenä siitä, että hän edes puhuu minulle. 

-Vitis, mutta kyllähän sinun pitäisi se tietää, tyttö, tai nimeltään Vitis vastasi.

-Öööö mitä? En oo ikinä kuullukkaan susta, möläytän.

Tytön -anteeksi Vitisin- silmät laajenevat varmaan lautasen kokoisiksi.

Kohotan toista kulmaani kysyvästi, jolloin hän alkaa änkyttämään:

-E-e-eli sinä et o-olekkaan Ventus? Vai oletko? Kuka sinä olet?! Vitis tivaa kärsimättömänä.

-Mun nimi on Jack, enkä varmana on mikään Ventus, tokaisen ehkä hiukan töykeänä.

-M-m-mutta silmäsi... Voi ei, voi ei... Vitis valittaa edessäni.

Mitä vittua täällä tapahtuu...?

A/N lyhyt ja tönkkö luku, mutta toivottavasti tykkäätte, ees vähän:)

Ja öö, nää '~~~~' on merkki siitä, et skippaan jonkin verran. Mitä vähemmän noita, sitä vähemmän skippaan.