Prinsessa itse

Osa 2

"Mitä asiaa sillä kalliomaalaisella on tänne?" Kysyin hammasta purren veljeltäni tavatessani hänet käytävällä. Olin juuri tullut yksityiselta aamupäivän tanssitunniltani.
Antonius kohautti olkiaan.
"Varmaan sitä tavanomaista. Tuli puhumaan kaupankäynnistä. Edistämään maidemme suhteita", hän arveli.
Nyökkäsin. Sitä samaa itsekin olin ajatellut.
"Miksi meillä pitää käydä niin paljon vieraita? Se on rasittavaa. Emme saa edes syödä rauhassa", minä valitin.
"Muista, että vanhempamme ovat sentään tämän maan hallitsijoita. Täytyy tottua siihen että arvovaltaisia vierailijoita ramppaa kylässä", Antonius virnisti ja taputti minua sitten päälaelle kuin pikkulasta konsanaan.
"Mutta silti", nurisin ja potkaisin toisen tanssitossuni jalastani.
"Anteeksi vain, neiti päivänsäde, mutta minun täytyy nyt valitettavasti mennä. Velvollisuuksia", veljeni pahoitteli ja pyyhälsi sitten tiehensä. Jäin hetkeksi katsomaan hänen peräänsä ja poimin tossuni lattialta.  Antonius oli minua vanhempi- kahdeksantoistavuotias, ja hän tulisi perimään tämän valtakunnan isämme jälkeen. Minä taas joko jäisin tänne linnaan asumaan ja seuraamaan veljeäni hallintoa, tai sitten muuttaisin avioliiton perässä jonnekin muualle. Löytäisin varmaan itselleni jonkun hyvän kumppanin -omasta mielestäni hänen ei tarvitsisi olla varakas tai jalosukuinenkaan, sillä luonne oli se, jolla oli eniten merkitystä. Hänen täytyisi olla ystävällinen ja kohtelias - juuri sellainen kuin Will. Mutta vaikka minä välitinkin Willistä aivan suunnattomasti, täytyi minun myöntää, että suhteemme tulisi jatkossa olemaan miltei mahdoton. Olimme näet eri säädyistä -minä olin kuninkaallinen, ylimystöä, kun taas Will oli talonpoika, joka asui linnan alapuolella olevassa pikkukylässä. Vanhempani eivät hyväksyisi Williä kuuna päivänä, vaikka tiesivätkin hänet entuudestaan.
Me olimme tunteneet hyvin kauan. Will oli nuorempana ollut jonkin aikaa linnassa töissä; hän oli pitänyt vapaa-aikanaan minulle seuraa, kuunnellut mielikuvituksellisia tarinoitani ja tietysti, hoitanut työnsä hyvin ja kunnialla. Tilanne kuitenkin muuttui, kun Willin äiti kuoli hänen ollessaan viisitoista. Willin isä oli murheen murtama, ja Will koki, että hänen piti jättää työnsä ja omistautua jo ikääntyvän isänsä auttamiseen. Hänen lähdettyään palatsista emme nähneet kolmeen kokonaiseen vuoteen.
Yhtenä päivänä kuitenkin tapasimme taas, kun hän ja hänen isänsä tulivat tapaamaan vanhempiani jonkin oikeudellisen asian johdosta. Aiemmin olin pitänyt häntä vain ystävänä, ja tietenkin kaivannut kovasti, mutta silloin minä todella menetin sydämeni hänelle. Yllättäen hän tunsikin samoin; en ollut enää se hölmö tyttönen, jota hän oli joskus holhonnut; minusta oli kasvanut tarmokas nuori neito. Tavattuamme sattumalta toistamiseen ja puhuttuamme yhdessä pitkän, pitkän ajan jälkeen, aloimme tapailla -Luoja tietää mistä se tarkalleen alkoi -ja tässä sitä nyt oltiin.

Mutta miksi minun oikeastaan täytyisi edes miettiä tulevaisuuttani? Olin vasta viisitoista. Enkä muutenkaan ollut niitä tyttöjä, jotka suunnittelivat elämäänsä etukäteen. Minä tykkäsin vain olla ja elää hetkessä -kaikki kyllä tapahtuisi aikanaan, jos niin oli tarkoitus tapahtua.