Prinsessa itse

Luku 4

Hipsin hiljaa ulos puutarhaan. Olin lähtenyt vetämään juhlista, kun meno oli mennyt niin tylsäksi että olin ollut vähällä kuolla kupsahtaa silkasta ikävystymisestä. Juhlat olivat olleet juuri niin inhottavat kuin kuvitellutkin, joskin niissä oli yksi hyvä puoli, nimittäin se, että se vieraanamme ollut Kalliomaan hallitsija, joka oli viipynyt luonamme jo kokonaiset kaksi viikkoa, lähtisi juhlien jälkeen kotimaahansa. Sitten olisi vähän aikaa taas jokseenkin rauhallista.

Päästyäni portinvartijoiden ohitse selittämällä jotain puppua, revin hiukseni välittömästi auki ja kuroin pitkää helmaani ylemmäs hiuskoristeiden avulla. Sitten irrotin hiertävät kenkäni jaloistani ja laitoin ne tienreunaan odottamaan paluutani, jollei joku ystävällinen olisi niitä siihen mennessä näpistänyt. Ei se minua haittaisi, oikeasti.

Sitten suuntasin kylään. Sain osakseni kummastuneita, joskin syvästi kunniottavia katseita kulkiessani sen läpi. Ei kukaan varmaan olisi olettanut että ryntäisin ulos keskelle rahvasta, samaan aikaan kun kotipalatsissani juhlittiin loistokkaasti.
Hetken kävelyn päätteeksi pysähdyin yksinkertaisen, laudoista tehdyn pienen mökkerön oven eteen. Koputin kohteliaasti.
Oven tuli avaamaan ruskeasilmäinen ja harmaahiuksinen, iäkähkö lyhyt mies, jonka silmissä oli hämmentynyt katse hänen tunnistaessaan minut.
"Teidän korkeutenne", minun oli vaikeaa olla hymyilemättä miehen kumartaessa niin syvään, että hänen nenänsä melkein koski maata.
"Minulla on asiaa Willille", ilmoitin ykskantaan.
Mies rypisti otsaansa.
"Onko se pojankoltiainen unohtanut maksaa verot? Minä vannon että käskin häntä tuomaan-"
En kuunnellut enempää vaan porhalsin miehen ohitse sisään. Willin koti oli hyvin pieni. Ovesta sisään tultaessa astuttiin keittiöön, jonka keskustaa koristi rämäinen puupöytä, jonka päällä lojui muutana melkein loppuun poltettu kynttilänjämä. Sen oikealla puolella oli Willin isän sänky. Muuten huone oli hyvin yksinkertainen, sillä muuta kalustusta ei juurikaan ollut.
"Will, oletko kotona?" Huusin ilmoittaen samalla tulostani. Ei vastausta. Kurkistin toiseen huoneeseen, Willin asuttamaan paikkaan, mutta hän ei ollut siellä.
"Poika on ulkona", Willin isä riensi vierelleni. "Mutta jos hän on tehnyt jotain luvatonta, voitte kertoa minulle."
"Olen pahoillani, mutta minulla on Willille yksityistä asiaa", vastasin kohteliaasti ja avasin ulko-oven. Willin isä jäi katsomaan ymmällään perääni minun rynnätessäni pihalle. Kiersin talon ympäri ja tulla tupsahdin Willin takapihalle. Nuori mies istui kyykyssä karsinan laidalla ja silitteli tyytyväisen näköistä lammasta.
"Will", kuiskasin, kuitenkin niin kovaa että hän kuuli.
Will kääntyi ympäri. Tunnistaessaan minut hänen kasvoilleen levisi hymy.
"Hyvänen aika Eleanor! Sinä käyt täällä aivan liian usein. Isän epäilykset heräävät kohta!" Will asteli luokseni ja sulki minut suudelmaan.
"Äh, ihan sama", tuhahdin ja irrottauduin Willistä.
"Sanoin että minulla on sinulle tärkeää asiaa. Isäsi olettaa että olet unohtanut maksaa verot!"
"Et voi aina vain lampsia sisälle selittämättä. Eihän noita sinun selityksiäsi usko enää kukaan", Will huomautti ankaraan sävyyn, mutta näin hymynkareen hänen huulillaan.
"Luuletko että pahainen talonpoika voi minua estää?" Naurahdin ja heitin Williä yhdellä niistä lukuisista käsikoruistani, jotka juhlien vuoksi roikkuivat ranteissani.
Will kumartui poimimaan käsikoruni maasta. Hän puhdisti sen mudasta ja laittoi sitten takaisin käteeni.
"Oletko taas karannut jostain kalaaseista?" hän kysyi kiusoitellen.
"Ei niissä kukaan jaksa olla", sanoin puolustelevaan sävyyn.

Puhuimme vähän aikaa kaikenlaista ja nauroimme yhdessä hupaisille ja inhoavaan sävyyn kerrotuille kuvauksilleni kopeista aatelisista, joita jouduin tuon tuosta kestämään. Ne pienet hetket, jotka vietin Willin kanssa -niin vaatimattomia kuin ne olivatkaan -olivat valehtelematta siihenastisen elämäni parasta aikaa!

Kesken kuvaukseni eräästä hyvin huomionhakuisesta ja teennäisestä nuoresta paronittaresta, Will vakavoitui äkkiä -hän ei enää kuunnellut, vaan katseli minua tiukasti tummilla silmillään.
"Kuule, meidän pitäisi tosiaan päättää mitä aiomme tehdä", hän sanoi sulkien silmänsä hetkiseksi. Hämmästyin suuresti äsken niin hyväntuulisen seuralaiseni äkillisestä kireydestä.
"Ai minkä suhteen?" Kysyin otsa rypyssä.
Will astui askeleen lähemmäs ja laski kevyesti toisen kätensä harteilleni.
"Meidän suhteemme. Taivahan vallat Eleanor, etkö sinä käsitä? Emme me voi jatkaa tällä tavalla."
Minä katsoin Williä epäuskoisesti.
"Hei, odotas nyt. Kyllähän minä tiedän ettemme me saisi tapailla, koska olemme eri säädyistä ja niin poispäin, mutta mikä nyt yhtäkkiä on muuttunut? Miksi murehtia vielä, kun kaikki on yhä täysin salassa? Eivät vanhempani tajua, olemmehan me kuitenkin olleet tuttuja iät ajat, eivät he voi aavi-" vakuuttelin, mutta Will keskeytti minut. Hän vaikutti olevan vakavissaan.
"Eleanor. Minä ajattelen nyt pääasiassa sinua. Sinä olet kuninkaallinen. Minä en ole. Me emme voi olla yhdessä, se on vain sula mahdottomuus."
Jokin tuntui särkyvän palasiksi sisälläni.
"Etkö sinä rakasta minua tarpeeksi ottaaksesi riskejä vuoksemme?" Kysyin pisteliäästi. Tiesin kuulostavani typerältä, ärsyttävältä ja kiittämättömältä nassikalta, sillä ymmärsin kyllä kuinka paljon Will minusta todellisuudessa välitti, mutta sillä hetkellä ärtymys piti minusta yliotetta. Sitä paitsi hän puhui asiaa, mitä en halunnut itselleni myöntää -liittomme olisi oleva mahdoton.
Will huokaisi.
"Totta kai minä rakastan sinua. Enemmän kuin ketään toista naista tässä maailmassa; tiedät sen itsekin. Mutta täällä jossain on joku, joku joka oikeasti ansaitsee rakkautesi, joku joka on sinun tapaasi korkearvoinen ja vaikutusvaltainen. Meidän täytyy molempien hyväksyä väistämätön ja unohtaa toisemme. Kaikesta tästä tulisi seuraamaan vain ongelmia", Will sanoi hiljaa, mutta kuulin päättäväisyyden hänen äänessään. Hän oli miettinyt tätä pitkään, eikä ollut antamassa periksi.
Minä tunsin raivon kyynelten kirpoavan silmiini tahtomattani.
"Mutta minä haluan sinut. Minä tarvitsen sinua enkä ketään muuta. Syntuyperällä tai asemalla ei ole minulle merkitystä." Yritin pysyä rauhallisena, mutta minua ärsytti suunnattomasti juurikin se seikka, että Will oli oikeassa.
Pieni kyynel valui nyt poskeani pitkin. Painauduin vasten Willia ja yritin peittää punertuneet kasvoni.
Hän näytti tajuavan miltä minusta tuntui, ja veti minut halaukseen.
"Jos voisin, antaisin kaiken omaisuuteni, niin maallisen kuin kaiken muunkin, ja vieläkin enemmänk puolestasi. Mutta maailman lakeja vastaan on turha taistella; mitä pikemmin unohdat minut, sitä vähemmän se sattuu", Will lupasi. Miten paljon minä pidinkään tästä hänen runollisesta ja syvällisestä puolestaan, vaikka tilanne ei ollutkaan suosikkejani!
Nousin pystyyn pyyhkien vaivihkaa silmäni.
"Elämä on kyllä epäreilua", jupisin äkeänä.
"Niinhän se on", Will käänsi ruskeat, kauniit silmänsä minuun puhuessaan. Tunsin pakahduttavaa halua jäädä ikiajoiksi hänen luokseen, unohtaa kaiken muun ympärillämme ja vain hengittää hänen tuttua tuoksuaan ja tuntea hänen pehmeän kosketuksensa...
"Sitä paitsi sinun kätesi on ihan hyvin saatettu luvata jollekulle toiselle. Enhän minä voi tietää. Mutta ehkä se onkin sitten parempi niin", Will mumisi puoliääneen. Minä kuulin joka sanan, ja tuohtumukseni palasi taas loiskahtaen pintaan kuin hyökyaalto.
"Niin ei kyllä ole. Minä menen naimisiin kenen kanssa lystään!" Julistin ja polkaisin jalkaa niin että mutaa roiskui vähän mekkoni helmoihin. Will kohotti toista kulmakarvaansa, ja olisin voinut vaikka vannoa, että häntä hymyilytti.
"Toivotaan niin."
Yhtäkkiä Will oli jo painanut huulensa omilleni.

"Minun täytyy mennä. Nähdään keskiviikkona. Tavataan silloin mieluummin metsänreunassa, ettei kukaan vain huomaa", lupasin itsepäisesti virnistäen, vaikka en oikeasti tuntenut itseäni yhtään niin huolettomaksi ja itsevarmaksi kuin miltä kuulostin.
Will pudisteli päätään epäuskoisesti.
"Selvä, mutta kehottaisin sinua miettimään mitä sanoin!" Hän huikkasi perääni. Tunsin hänen polttavan katseensa selässäni vielä silloinkin, kun en enää itse voinut nähdä häntä.
Ei hänen olisi ollut tarvis muistuttaa puheistaan, sillä juuri kyseinen asia pyöri päässäni koko matkan takaisin linnaan. Melkeinpä eniten minua jäivät vaivaamaan Willin sanat: "Kätesi on saatattu ihan hyvin luvata jollekulle."
Tai jotain sinne päin. En ymmärtänyt ollenkaan miksi, mutta asia alkoi pelottaa minua oikeasti. Olin kuullut tarinoita kuninkaallisista ja aatelisista naisista, joiden käsi oli heidän sukulaistensa kautta luvattu jollekin rikkaalle miehelle.
Entä jos minä olinkin yksi heistä? Kauhistus. Pakkoavioliitto. Sepä vasta olisikin melkoista.
"Ota rauhallisesti", tolkutin itselleni saapuessani huoneeseeni. "Miksi sinä teit jostain sivuseikasta itsellesi pakkomielteen? Älä nyt ryhdy vainoharhaiseksi!"