Soturikissat: Katajanmarjan kohtalo

Luku 2

Katajatassu jännitti lihaksensa. Mustatassu oli lähtenyt rynnistämään häntä kohti.
Mustan ja ruskean kirjavan naaraan tullessa Katajatassun kohdalle tämä loikkasi hänen kimppuunsa sellaisella voimalla, että hän horjahti taaksepäin. Hän ei kuitenkaan kaatunut kokonaan, vaan ehti kierähtää viime tipassa sivuun ja väisti Mustatassun hampaat muutamalla käpälänmitalla. Sitten hän kompuroi äkkiä pystyyn ja juoksi sisarensa ohitse kohti harjoittelualueen päätyä.
"Ei tässä noin pitänyt tehdä! Kokeillaan uudestaan, sinä et yrittänyt kunnolla!" Mustatassu protestoi. Hänen ääneestään kuului selvä kärsimättömyys. Katajatassu pysähtyi ravistellen tomuja turkistaan. Hän tiesi että Mustatassua vain harmitti, koska Katajatassu ei ollut yhtä hyvä kuin hän itse; Mustatassu oli hyvin kunnianhimoinen, ja piti tiukasti huolen siitä, että hän sai asianmukaista vastusta. Oli tietenkin kyllä totta, että Katajatassu oli unohtanut osan liikkeestä; hän ei ollut muistanut yrittää kaataa Mustatassua.
"Niin niin", Katajatassu myönteli posket kuumottaen. Hän hölkötti omaan päätyynsä varoen vilkaisemastakaan Veriläiskään päin. Hän ei kestäisi jälleen kerran katsella mestarinsa pettynyttä ilmettä.
"Nyt uudestaan!"

"Se isku meni sinulta tosi hyvin!" Katajatassu kuunteli puolella korvalla kun Virtatassu jakeli takana kehuja Mustatassulle. He olivat palaamassa harjoitusaukiolta; oli keskipäivä, ja viherlehden aurinko porotti kuumana taivaalta.
"Kiitos, ei se ollut paljon mitään", Mustatassu vastasi veljelleen selvästi tyytyväisenä.
Ai ei mitään? Minulla ainakin vielä tuntuu! Katajatassu ajatteli hiukkasen äkäisesti. Hänen kuonoaan koski yhä siitä kohtaa mihin Mustatassu oli osoittanut iskunsa.
"Syödäänkö sitten yhdessä?"
"Mitä?" Katajatassu räpäytti silmiään. Varputassu oli tullut hänen viereensä.
"Syödäänkö sitten yhdessä? Leirissä? Otetaan tuoresaaliskasasta riistaa", Varputassu maukui uudestaan.
"Joo. Kyllä minulle käy", Katajatassu vastasi hieman hämillään. Ei sitä hänen mielestään tarvinnut erikseen kysyä; ainahan pentuetoverit jakoivat riistaa.
"Se potku onnistui sinulta erinomaisesti, Mustatassu lensi melkein toiselle puolelle aukiota!" Varputassu jatkoi sirkuttamistaan.
Jaahas. Taas näitä Varputassun piristämisyritäksiä.
Katajatassu ei olisi oikein jaksanut kuunnella turhanpäiväisiä kehuja. Hän itsekin tiesi että hänellä oli taas kerran mennyt surkeasti. Hän oli potkaissut vahingossa Mustatassua suoraan suuhun sen sijaan, että olisi yrittänyt heittää tämän pois päältään. Mustatassu oli hoiperrellut valittaen sivuun ja harjoitukset oli jouduttu keskeyttämään hetkeksi. Mustatassulle ei kuitenkaan ollut tainnut käydä kovin pahasti, sillä vähän ajan päästä tämä oli jo kinunnut pääsyä takaisin harjoittelemaan.
"Kiitos. Minusta se oli kyllä pelkkä epäonnekas sattuma eikä mikään onnistuminen", Katajatassu tokaisi ja yritti lisätä vauhtia välttääkseen enemmät perättömät ylistykset.
"Hei, kaikille sattuu vahinkoja", Varputassu kiri välimatkan kiinni.
"Joillekin useammin kuin toisille", Katajatassu huomautti. Varputassu avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta tuttu ääni peitti hänen sanansa:
"Hei Varputassu! Tule jakamaan kanssani tämä särki!" Sisarukset olivat juuri tulleet sisään leiriin, ja nyt tuoresaaliskasan vierellä istuva Häivetassu, joka oli huomannut ystävänsä tulon, viittoili Varputassulle suurieleisesti. Häivetassu oli isokoinen harmaan ja valkoisen kirjava naaras, jolla oli älykkäät, vihertävät silmät. Hän oli Katajatassua ja tämän pentuetovereita noin kuun verran vanhempi. Varputassu ja Häivetassu tulivat todella hyvin toimeen keskenään, ja Katajatassustakin vanhempi oppilas vaikutti ihan mukavalta, mutta tämä itse ei tainnut hänestä paljon perustaa.
"Ai joo...", Varputassu hymyili Katajatassulle vaivautuneesti.
"Eikös meidän kahden
pitänyt syödä yhdessä?" Katajatassu kysyi. Hän yritti kuulostaa siltä kuin asialla ei olisi juurikaan merkitystä, vaikka sillä todellisuudessa oli.
"Voimmehan me kolmestaankin", Varputassu ehdotti. "Kävisikö?"
"No, syökää te kaksi vain kahdestaan. Minä menen Virtatassun ja Mustatassun luo",Katajatassu naukui ripeästi, ja kääntäen selkänsä Varputassulle hän käveli toisten sisarustensa luo, jotka olivat juuri tulleet leirin suuaukolle mestariensa kanssa. Taakse vilkaistessaan hän näki Varputassun asettuvan Häivetassun viereen istumaan.
Kunpa minullakin olisi tuollaisia ystäviä, Katajatassu ajatteli katkerana. Mutta kun ei ole. Minulla on vain pentuetoverini, ja välistä tuntuu, etteivät hekään ole oikein läsnä.