Monster Fantasy

1. luku

Näin vieläkin unta siitä kauheasta päivästä, vaikka siitä oli kulunut jo yli puoli vuotta. Nousin istumaan sängylleni ja yritin peittää arat silmäni auringolta. Kirottu aurinko.
Astelin raskaita askelia vuoteeltani koulupöydän ääreen.

Keskellä pöytää sijaitsi iso peili seinää vasten, ja näin järkyttävän kuvajaiseni. Takkuiset hiukset, jotka tarrautuivat hikisiin kasvoihini, silmät olivat tokkuraiset ja kaiken kukkuraksi paikattu haava otsan sivussa. Kosketin viivan muotoista haavaa niin, että silmissä vilahti kipeä muisto. Vanhempieni kuolema.

Minä ja porukat olimme kylässä isoäidin luona takapajuisessa Bendissä. Myöhemmin iltapäivänä lähdimme takaisin kotiin autolla. Moottoritiellä oli tiesulku, joten isä käänsi auton oikopolkua pitkin lähelle metsää. Se oli onneksi tasainen tie auton kulkea, eikä puiden oksat häirinneet auton ikkunoita.

Yhtäkkiä tiellä seisoi mies, joka oli ilmestynyt siihen tyhjyydestä. Huusin isälle ja samassa isä teki äkkikäännöksen metsään. Muistan vaan siitä, kun tie allamme oli kuoppainen, puiden oksat olivat heittäytyneet suoraan tuulilasia päin. Olin sulkenut yhdessä kohtaan silmäni ja avasin ne uudestaan, kun olimme kielekkeellä.

Olin täysin peloissani ja koko kehoni tärisi. Siskoni Annie oli lyönyt päänsä ja oli tajuttomana, samoin isä. Luulin kuolevani. Äiti hyssytteli minua, kun aloin itkeä. Hänen äänensä oli pehmeä, vaikka hän vapisi kovasti.

"Ei hätää Daphne, kaikki on pian hyvin. Minä lupaan", ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sitten heräsin seuraavan kerran sairaalassa. Hoitajat sanoivat, että minä ja siskoni pystyimme pääsemään autosta pois, mutta vanhempani eivät. He syöksyivät autolla jyrkännettä alas kuolemaan.

En uskonut heitä, heidän selityksensä kuulosti todella absurdiselta. Pidin sen kuitenkin omana tietonani. Mikään selitys ei tuonut vanhempiani takaisin.
Suru iski kuin puukko sydämeen, sitten tilalle tuli viha. Miksi heidän piti kuolla? Miksi minun piti elää? Minä olisin kuollut heidän puolestaan. Sitten muistan äidin sanat.

Kaikki on pian hyvin. Hän halusi minun elävän, Annien, ystävien ja itseni vuoksi. Hän on aina jankuttanut, että minulla on avoin tulevaisuus edessäni. Enkä saisi luovuttaa. Enkä aiokaan, pieni ääni sisälläni vakuutti. Vilkaisen peilikuvaani ja loin kasvoilleni itsevarman hymyn. "En aio lannistua. Olenhan sentään Daphne Cassidy", sanoin peilikuvalleni.

Puin nopeasti päälleni valkoisen pitsipaidan ja tummansiniset farkkushortsit. Ripaus ripsiväriä ja vadelman makuista huulikiiltoa, niin valmis, melkein. Harjasin hiukseni, jättäen ne auki ja heitin repun olalleni ja kiiruhdan keittiöön.

Asuin Greg-sedän, hänen vaimonsa Tammyn ja serkkuni Joeyn kanssa, ja tietysti siskoni myös. Onneksi he asuivat noin kilometrin päästä minun vanhasta kodistani. He ottivat meidät avosylin vastaan asumaan tänne.

Olin iloinen, ettei minun tarvinnut vaihtaa koulua. Ainakin luulin tähän asti. Huomenna menen uuteen kouluun Retsnom Academyyn eli sisäoppilaitokseen. Gregin ja Tammyn mielestä se tekisi minulle hyvää, pieni maiseman muutos ja uudet ihmiset. En halunnut sitä.
Minun oli tehnyt mieli paiskata ovia tai heittää Tammyn tosi kalliin ja hienon posliinilautasen lattialle. He olivat kuitenkin huolehtineet minusta kuin omastaan, joten olin nöyrä. Kaikki olivat jo aamiaispöydässä, kun tulin keittiöön. Greg nosti katsettaan sen verran lehdestä, että näkisi minut.

"Huomenta" hän sanoi lempeästi. Hänen äänensä muistutti hirveästi isän ääntä. Purin hammasta, etten vain itkisi. "Huomenta" sanoin ja otin valmiin juusto-salaatti-kurkku-leivän lautaselta. "Hei! se oli minun" Annie protestoi. En huomannut hänen tarttuneen leipään. Hänen vihreänsiniset silmät tuijottivat terävästi omiani. Annie näyttää melkein viisitoistavuotiaalta, vaikka hän on vasta kaksitoista.

"Anna olla Annie, hän sitä paitsi on myöhässä" Joey sanoi. Räpyttelen silmiäni hämilläni. "Kuinka niin?" kysyin pojalta. Poika naurahti niin, että hänen hymykuopat tulivat näkyviin. Joey oli minua vain kaksi vuotta vanhempi. Hänellä on tummanruskeat hiukset ja vihreät silmät. Vähän aikaa sitten täytettyään seitsemäntoista, hän sai oman moottorinpyörän. Hän oli vienyt minut yleensä sillä kouluun ja mallikuvauksiin, kun en halunnut mennä bussilla. Tietenkin hän oli odottanut minua, ja näin minä kiitin häntä.
Joey heitti kypärän syliini. "Vauhtia nyt tai joudut menemään bussilla."

"Olen kannoillasi" vastasin, samalla tönäisin häntä sivuun. Yksi asia oli varma: Ikävöin häntä jo.
***
Kävelymatka kouluun kestäisi noin kaksikymmentä minuuttia, mutta Joeyn pyörällä jotain kymmenen minuuttia. Nyt kun jouduin vaihtamaan koulua, joka oli Salemissa, sinne oli tunnin matka. Saan sieltä oman huoneen, joten matkapulmia kodin ja koulun välille ei syntynyt. Tämä oli viimeinen kerta, kun olin Joeyn pyörän kyydissä.

Hän pysäytti moottoripyöränsä kouluni porteille. Pari luokkatoveriani huomasivat meidät ja alkoivat kiihkeästi supatella tähän tyyliin: Se on Daphne ja hänen serkku! He kuulemma ovat molemmat malleja! Voi, että olen kateellinen Daphnelle.

Otin kypärän päästäni ja vilkutin heille pepsodent-hymy kasvoillani. Tytöt jähmettyivät yllätyksestä ja vilkuttivat varovasti takaisin ja pinkaisivat nopeasti pois. Poika katsoi heitä huvittuneena.

"He kohtelevat sinua kuin kuningatarta" hän sanoi ja otti kypärän minulta. Heilautin hiukseni olkani taakse ja suoristin paitaani. "En tietääkseni ollut ehdolla" sanoin pojalle. En tajua, mistä ihmiset ovat saaneen sen päähänsä. Olen siinä missä kaikki, tavallinen viisitoistavuotias tyttö, vielä itseään etsimässä. Joey taputti etusormellaan minua hellästi poskeen ja sitten halasi nopeasti.

"Älä sitä enää mieti. Ties mitä käy uudessa koulussa" hän lohdutti. Naurahdin hänen sanoilleen ja taputin vuorostaan häntä olkapäähän. "Minun täytyy mennä, Chloe ja Faith varmaan odottavat" sanoin pojalle ja kävelin koulun ruskeille oville. Vilkutin hänelle vielä, ennen kuin ovet sulkeutuivat.