Monster Fantasy

3. luku

Makasin sairaalavuoteella. Olin yksin. Sydänkäyrä-kone piipahteli vieressäni. Haistoin jähmettyneen perunamuusin, vaikken nähnyt sitä. Itse asiassa en nähnyt muuta kuin sumua ja sattumanvaraisia välkehtiviä valoja. Sitten eteeni ilmestyi tummavarjo. Tämän kasvot olivat lähellä omiani, mutta näin ainoastaan ne vihreät silmät. Kylmyys viilsi poskeani.

Yritin pakottaa itseäni liikkumaan, mutta kehoni oli kuin lyijyä. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin antautua vihreälle silmäparille. Yhtäkkiä ne puhuivat minulle. Unohda. Unohda kaikki. Olin yksin pimeässä.

Heräsin, kun bussi alkoi kulkea kuoppaista tietä. Hieroin silmiäni ja katsoin ikkunasta ulos. Ei pilven pilveä, eikä aurinkoa, vain vihreää usvaa. Puitakin piisasi, kuin muille jakaisi. Vieressäni oleva mies kuorsasi kovaäänisesti ja kaksi penkkiriviä taaempana äiti ja tytär nahistelivat siitä, että tyttö ei halunnut laittaa noloa pipoa päähänsä.

Olin hieman pökerryksissäni unesta. Sama uni toistui joka ikinen yö, kun onnettomuus tapahtui. Se ei ollut pelottava, mutta se antoi minulle usein kylmiä väreitä. Tarkoittiko se jotain? Mitä uneni halusi kertoa minulle? Sitä en varmaan saisi koskaan tietää. Bussi pysähtyi.

"Retsnom Academy" kuljettajan äkäinen ääni kaikui bussin takaosaan saakka. Hivuttauduin niin nopeasti pois kuin varsikengillä pääsin. Kuljettaja oli karmittanut minua jo, kun astuin bussiin.

Usva vain tiheni tiheämmistään. Minä kuljin polkua pitkin puolisokeana kädet ojossa. Kun silmäni olivat tottuneet usvaan, kauhukseni tajusin kulkevani hautausmaalla. Katsahdin taakseni, oliko joku takanani. Ei ristin sielua. Kumautin itseäni. Sinä olet liian vainoharhainen.
On vain sattumaa, että koulu sijaitsee hautausmaan lähellä.

Vedin syvää henkeä. Kyllä tämä tästä. Jatkoin matkaani ja usva alkoi hälvetä, mikä rauhoitti oloani hiukan.
Äkillinen tuuli puhalsi takaapäin, kuin jonkinlainen pedonkarjaisu. Luulin kuulevani harhoja, mutta sama tuulenpuuska toistui paljon voimakkaana. Se sai jalkani lamaantumaan. Ristin kädet rinnalleni, suljin silmät ja kuuntelin. Kuulin tavalliset juoksuaskeleet, joita seurasi raskaat askeleet ja sitten kuului ääni, kuin joku olisi kaatunut.
Silmäni avattua katsoin taakseni ja otin muutaman askeleen taaksepäin, kunnes kaaduin.

"Mitä ihmettä...?" nousin ylös, enkä voinut uskoa silmiäni. Kuoppa, jossa seisoin, oli jättimäinen jalanjälki. Kaikki todisteet viittasivat siihen; kantapään ja kaikkien kymmenen varpaitten muoto. Mutta kenellä voi olla niin suuri jalka?

Tuuli puhalsi äkäisesti. Mutta se ei ollut enää pelkkä tuulenpyrähdys, vain karjaisu. Olisin halunnut juosta karkuun, mutta juoksin ihan toiseen suuntaan. Ääntä kohti. Oksat raapivat paljaita jalkojani.

Juoksin henkeni edestä, vaikken tiennyt miksi. Tunsin auttamatonta halua pelastaa jonkun, mutta en tiennyt kenet minun pitäisi pelastaa tai miten. Ennen kuin tajusinkaan, olin saapunut sinne, mistä ääni oli kantautunut. Piilouduin nopeasti lähimmän puun taakse tirkistelemään.

Huomasin ensin ison miehen, jolla oli ruskea parta, haalistuneet farmarihousut ja punainen lippis. Mies näytti kaikin puolin normaalilta, paitsi ne suuret jalat.

Mies näytti uhittelevan jollekulle hänen edessään seisovalle. En nähnyt henkilöä kunnolla, kun tämä oli puiden varjossa. Isojalka oli ainakin tätä neljä päätä pitempi. En saanut heidän puheestaan mitään tolkkua. Isojalka alkoi ärjyä ja potkia maata niin, että tärisi.

Varjossa oleva henkilö tuli esiin varjoista ja tökki miehen pulleaa mahaa. Hämmästyin mahantökkijän olevan vain nuori mustahiuksinen poika, noin kuusi-tai seitsemäntoistavuotias. Poika jatkoi tökkimistä. Isojalka naama alkoi vähitellen muuttua punaiseksi päästäen kovan karjaisun.

Hän otti pojan isoon kouraansa. Poika yritti rimpuilla isojalan otteesta, mutta kohotti poikaparkaa päänsä yläpuolella, avasi kitansa ja nielaisi tämän.
Silmäni rävähtivät auki entiseltään. Jalkani tuntuivat puurolta. Sydämeni tuntui olevan kurkussa.

Se mies söi hänet! Miten se on mahdollista? Olenko minä piilokamerassa? Minua alkoi oksettaa. Sitten minulle iski pelko. Mitä jos hän huomaa minut? Aikooko hän syödä minut sipulien kera? Mitä sille pojalle kävi? Voinko jotenkin pelastaa hänet? Jos voin, niin miten?

Isojalka valahti vihreäksi. Hän näytti siltä, kuin pidättelisi henkeään. Sitten hän alkoi oksentaa. Sen suusta tuli vihreää litkua ja sen mukana poika, joka piteli jostain isosta esineestä kiinni. Katsoin tarkemmin esinettä. Se ei ollut esine, vaan jonkun tytön ruumis.

Isojalka parkaisi, hoiperteli muutaman kömpelön askeleen ja kaatui rähmälleen. Poika siisti uhrin vaatteita. Silloin hän käänsi katseensa minun suuntaani. Kaikki ympäriltäni katosi ja henkeni salpautui. Tuijotin suoraan pojan smaragdinvihreisiin silmiin. Vihreät. Silmät. Vihreät silmät.

Pojan katse ei ollut pelottava, vaan täynnä tuskaa. Hän oli suorastaan todella komea. Mutta miksi hän katsoo minua noin surullisesti? Hetken tuntui, että me olimme ainoat tässä maailmassa. Ajattomassa maailmassa.

Kuulin koulun kellojen soivan. Palasin todellisuuteen ja räpyttelin silmiäni. Poika näytti tekevän samoin. En jäänyt siihen enää ihmettelemään, vaan pinkaisin juoksuun. En ehtinyt mennä kauas, kun katsoin taakseni. Hän oli kadonnut, ihan kuin häntä ei koskaan ollutkaan.