Veren tahrimat | Valmis✔️

1. [Aura]

2.7.2017 | 13.41

videotallenne alkaa

Kameran kuvassa näkyy keski-ikäinen, parrakas mies, joka on pukeutunut mustaan pukuun ja siniseen solmioon. Hän istuu valkoisen pöydän ääressä, katsoen suoraan kameraan.

Mies rykii kurkkuaan ja alkaa puhua.

"Minä olen Pekka Tuominen, Suomen keskusrikospoliisista. Olen kuulusteluhuoneessa numero yksi, ja kanssani täällä on Aura Lehtosuo."

Kameraa käännetään ja näkyviin ilmestyy hermostuneen näköinen tyttö, jonka silmät ovat punaiset itkemisestä.

"Voisitko nyt kertoa tarkasti, mitä sen junamatkan aikana oikein tapahtui?" Joku kysyy kameran kuvan ulkopuolelta.

Tyttö nyökkää.

-

Kello tais olla varttia yli kuus illalla, ku me kiivettiin Milan ja Leon kanssa junaan, joka veis meiät Helsingistä kotiin Tampereelle.

Meiän paikat oli vaunussa kolme. Mä ja Leo istuttiin vierekkäin ja Milo joutu istuun jonku tuntemattoman pojan vieree, mikä ei tosin näyttäny haittaavan sitä. Mä olisin siinä tilanteessa ollu kauhusta kankeena.

Ku me oltii istuttu alas, Leo veti heti repustaan esiin luonnoslehtiön ja kyniä ja alko luonnostelee jotain. Sellanen Leo oli, aina piirtämässä tai maalaamassa. Leo oli myös tosi taitava. Mut niinhän se on, et harjotus tekee mestarin ja Leon kohalla se todella piti paikkansa. Se oli harjottanu sitä taitoa ihan pienestä asti, olihan sen kummatkin vanhemmat kuvataiteilijoita.

Mä käänsin katseeni takas Milaan ja kuinkas ollakaan, siel se jo oli uppoutuneena keskusteluu sen pojan kaa ja selitti tummat hiukset heiluen jotain.

– Voiksä kattoo tänne päin, Leo kysy mun vieressä. Käänsin mun katseen siihen suuntaan.

– Et kai sä mua piirrä, kysyin, mut Leo oli niin uppoutunu piirtämiseen, et eihän se mitään kuullu.

Niin mä sit olin siinä paikoillani Leon mallina ja kattelin maisemia jotka vilahteli ikkunassa Leon takana.

Vihdoin ikuisuuden kuluttua Leo ilmotti, että sen piirustus oli valmis. Se kääns lehtiön muhun päin ja kysy mun mielipidettä.

Kuvassa olin mä, ja se oli tosi hieno, ihan mun näkönen, silmälaseineen ja sotkusine nutturoineen kaikkineen. Leo tietysti vähätteli taitojaan, niinku aina. Se vaan ei suostunu uskomaa, että sen piirrokset oli ihan mestaripiirtäjien luokkaa. Ei vaikka kaikki, opettajat mukaan lukien, toitotti sitä sille.

Sitte Leo halus, että mä otan sen piirustuksen. Ensi se signeeras sen, minkä jälkeen se repäs sen irti lehtiöstä ja pakotti mut ottaa sen.

Huokaisten mä otin piirroksen vastaan. Just ku mä olin laittanu sen mun reppuun, tuli kuulutus, et seuraavaksi pysähdytään Riihimäellä. Ja muistutus, että tarjoiluvaunusta sais ostaa ruokaa ja juomaa.

Leo halus välttämättä lähtee käymää siellä ja se pakotti mut lähtee mukaa. Me käytiin kysyy myös Milalta haluuko se tulla, mut se kieltäyty, ja sano, et se käy Joelin kanssa myöhemmin.

Niin me mentiin sit Leon kanssa kahestaan. Me oltiin just lähetty kävelemään vaunun poikki, kun yhtäkkiä meiän ohi juoksi nuori mies, joka melkein kaato mut yhen viattoman mummon päälle.

Ehin nähdä vaan et miehellä oli nahkatakki ja pystyyn stailatut mustat hiukset. Mutta silti mä tunnistin sen. Se kävi samaa lukiota mun, Leon ja Milan kanssa. Sen nimi oli Eelis Koskinen.

Mä olin just jatkamas matkaa, kun meiän ohitse pyyhälsi kalju mies vaaleassa, liehuvassa takissa. Mä ehin just ja just väistää sitä, mutta Leon mies tyrkkäs vaan kylmästi pois tieltään. Leo kaatu Milan syliin, joka alko nauraa. Leo vaan mulkas nauravaa Milaa pahasti.

– Mitähän toi oli? Mä kysyin Leolta, ku se oli noussu Milan sylistä. Leo vaan kohautti olkiaan. Niin me jatkettiin matkaa kohti ravintolavaunua, välikohtauksesta välittämättä.

Ravintolavaunussa ei tapahtunu mitään erikoista, Leo osti vaan sämpylän ja kahvin, mä taas vaan teetä. Mulla ei ollu nälkä.

Ku me sitten palattiin meiän vaunuun, Mila ei ollu siel enää. Eikä se sen vierustoverikaan. Sillon me aateltiin, että ne oli vaan menny vessaan tai jotain.

Aikaa kulu ja me saatiin Leon kanssa syötyä ja juotua. Lopulta Riihimäen asemakin oli jo kaukana takana, eikä Milaa tai sitä poikaa vieläkää kuulunu takasin.

Sit ku me oltiin puolen tunnin matkan päässä Tampereelta, me alettiin olla Leon kanssa jo tosi huolissaan, ku Milasta tai siitä pojasta ei ollu näkyny vilaustakaan.

Sit Leo sano, et sen pitäis päästä vessaan ja mä tietenkin väistin, jotta se pääs mun ohi. Niin mä jäin vaunuun yksin tuntemattomien ihmisten joukkoon.

Kulu kymmenen minuuttia eikä Leo ollu vieläkään palannu. Mä uskottelin itelleni, että vessaan oli vaan jonoa ja siks Leolla kesti.

Ku ehkä noin kakskyt minuuttia oli kulunu, eikä Mila, Leo tai se poika ollu palannu, mä päätin lähtee ettii niitä.

Mä heitin repun selkään ja nousin ylös. Mä päätin käydä ensin varmuuden vuoks tarjoiluvaunussa. Siellä ei kuitenkaan ollu ketää, jonka mä tuntisin. Niinpä mä menin vessoille.

Vessa oli lukossa ja niinpä mä jäin siihen venaa. Kulu aikaa viis minuuttia ja sit vessan ovi aukes. Sieltä ei kuitenkaa tullu ulos Leo, vaan joku tuntematon äijä.

Sillon mä toden teolla huolestuin, mutta en antanu itteni mennä paniikkiin vaan päätin, että Leo on varmaa menny jonku toisen vaunun vessaan.

Nii mä kävelin seuraavan vaunun läpi vessoja kohti, kun melkein törmäsin Milaan, jolla oli tosi järkyttyny ilme kasvoillaan.

— Mila! Mä olin hirveen huolissani, sanoin helpottuneena, kun löysin vihdoin jonku tutun. Mila ei vastannu.

— Mila? Ooksä nähny Leoa? Mä kysyin rypistäen kulmiani Milan oudolle käytökselle.

– T-tuolla, Mila änkytti ja osotti siihen suuntaa mistä oli tullu.

– Mitä? mä kysyin ja vastaukseks Mila lähti vetämään mua sinne suuntaan. Me pysähdyttiin vessoille ja mä näin jonku seisovan vessan ovella.

Mä huokaisin helpotuksesta, sillä mä olisin tunnistanu vaaleiden enkelikiharoiden peittämän pään missä vaan. Leo.

– Leo! Huudahdin ja se käänty kattomaan mua. Mä pelästyin Leon vakavaa ilmettä ja liidunvalkeita kasvoja. Rypistin kulmiani.

– Mitä siellä on? mä kysyin ja astelin pojan viereen. Kurkistin Leon ohi vessaan. Ja siinä se sitte oli, kaikessa kauheudessaan.

Eelis Koskisen verinen ruumis nimittäin.

-

Kertoessaan tarinaa, tyttö on alkanut taas itkeä. Hän pyyhkii kasvojaan paitansa hihaan ja niiskaisee.

"Oliko siinä kaikki?" Joku kysyy kameran kuvan ulkopuolelta. Tyttö nyökkää.

videotallenne päättyy