Veren tahrimat | Valmis✔️

2. [Leo]

2.7.2017 | 14.37

videotallenne alkaa

Kuvassa näkyy taas sama parrakas mies. Hän juo kyllästyneen näköisenä kulauksen kahvia pahvisesta mukista ja alkaa sitten puhua kameralle.

"Minä olen Pekka Tuominen ja olen kuulusteluhuoneessa numero kaksi. Kanssani täällä on Eelis Koskisen murhan toinen silminnäkijä, Leo Kuparinen."

Kameraa käännetään ja näkyviin ilmestyy kalpea poika kasvoillaan vakava ilme.

"No niin. Kerrohan alusta asti, mitä oikein tapahtui", kuuluu ääni taustalta. Poika vetää hermostuneena henkeä ja alkaa puhua.

-

Kun me oltiin istuttu junassa alas omille paikoillemme, mä kaivoin heti lehtiön mun repusta, samaten kyniä.

Mä kattelin ympärilleni ja etin jotain piirrettävää ja sit mun katse osu Auraan, joka istu mun vieressä. Se taas katteli Milaa, joka jutteli vieressään istuvan pojan kanssa.

Mä olin aina pitäny siitä miten Auran kampauksista aina irtos hiuksia, jotka sitten kihartu sen poskia ja niskaa vasten. Ja siitä miten pisamat tanssi sen poskilla ja nenällä. Ja siitä miten silmälasit sai Auran silmät näyttämään suuremmilta. Niinpä mä tartuin kynään ja aloin luonnostella.

– Voiksä kattoo tänne päin? Mä kysyin Auralta ja se kääns katseensa muhun päin. Sen vihreet silmät näytti isoilta silmälasien linssien läpi.

– Et kai sä mua piirrä? Aura kysy, mut mä en vastannu mitää, vaan keskityin piirtämiseen. Aura jäi paikoilleen ja katto luultavasti mun takana olevasta ikkunasta ulos, mikä sopi mulle paremmin kuin hyvin.

Mä alotin piirustuksen luonnostelemalla leuan, posken kaaren ja silmät. Sitten aloin hahmottelemaan nenää ja silmälaseja. Viimeseks mä piirsin kulmakarvat ja hiukset.

Lopulta mä sain piirroksen valmiiks, mut en ollu tyytyväinen sen silmiin ja nenä oli liian pyöreä, hiusten luonnottomuudesta puhumattakaan. Aura kuitenki kehu sitä maasta taivaisiin ja niinpä mä päätin antaa sen sille. Aura otti sen vastahakosesti, mutta otti kuitenki.

Just kun Aura oli laittanu sen reppuunsa, tuli kuulutus, et seuraava pysähdys olis Riihimäellä sekä muistutus että ravintolavaunusta saa syömistä ja juomista.

Vasta sen kuultuani mä tajusin, kuinka nälkä mulla oli. Mä pakotin Auran lähtemää mukaan. Me kysyttiin myös Milalta haluuks se tulla, mut se vaan sano, et se käy "Joelin" kanssa myöhemmin.

Me oltiin just noustu paikoiltamme ja kuljettiin kohti vaunun toista päätä, kun meiän ohi juoksi ehkä noin meiän ikänen poika, kaataen melkein Auran yhen nukkuvan mummon päälle. Mä ehin just ja just väistää sitä ja nähä vilaukselta mustan tukan, nahkatakin ja isot buutsit. Mä kuitenkin tunnisitin sen yheks Eelikseks meiän lukiosta. Me oltiin oltu kai samoilla bilsan ja äikän kursseilla joskus. Mä en tuntenu sitä sen kummemmin.

Me oltiin just jatkamassa matkaa kohti tarjoiluvaunua, ku meiän ohi juoksi kauheella kiireellä kalju mies, jonka takin liepeet lepatti pitkällä sen takana. Mä en ehtiny väistää, ja se mies vaan heitti mut sivuun suoraan Milan syliin ja katos seuraavaan vaunuun kattomatta taakseen.

Mila purskahti nauruun, ja mä pelkäsin olevani aivan punanen. Mä nousin sitte nopeesti ylös ja mulkasin Milaa, joka nauro yhä.