Liekinniemen tytöt

Luku 2

Valpurin ensimmäinen viikko Liekinniemessä kului nopeasti. Aurinko helotti melkein joka päivä kirkkaalta taivaalta, eikä yölläkään tarvinnut palella. Kevät teki tuloaan vauhdilla.

Valpuri oli auttanut Väinöä yhden aamupäivän palkaksi opastuksesta. Sen jälkeenkin hän tosin oli päätynyt toisinaan auttelemaan rengintöissä. Alli ja Inkeri pärjäsivät hyvin kahdestaan, mutta Väinö joutui yleensä raatamaan raskaatkin työt itsekseen. Valpuri piti sitä paitsi yhtä paljon halonhakkuusta ja rankametsästä kuin pyykinpesusta ja lypsämisestä. Hän valitsi työn, jossa häntä tarvittiin enemmän tai joka häntä sattui kiinnostamaan. Samanlainen järjestely oli toiminut edellisellä tilalla. Siellä oli itse asiassa lopulta ehdotettu, että Valpurin kannattaisi suosiolla keskittyä hommiin, jotka eivät vaatineet rauhallisia otteita. Liekinniemessäkään työnjakoa eivät olleet toistaiseksi arvostelleet muut kuin eukko, joka nyt muutenkin tuntui purnaavan kaikesta. Hän oli muuten paljastunut vanhaksi emännäksi, eli isäntävainaan äidiksi, eli emännän anopiksi.

Valpuri ei ollut päässyt kertaakaan juttelemaan kunnolla Allin kanssa, vaikka oli yrittänyt joka päivä monta kertaa. Hän oli kyllä saanut seurata sivusta, kuinka Alli sai jopa puuron syömisen näyttämään kauniilta, mutta se ei riittänyt. Valpuri ei itsekään tarkalleen tiennyt, mitä olisi tahtonut, mutta kunnon juttutuokio olisi ollut hyvä alku. Hän oli kuitenkin vähitellen alkanut epäillä, ettei Alli erityisemmin välittänyt hänen seurastaan. Inkerin kanssa tämä kyllä jutteli jonkin verran, ja jopa Väinön. Ei paljon, mutta yhtä kaikki enemmän kuin Valpurin. Ehkä se johtui siitä, että Valpuri oli uusi, eikä Alli ollut vielä oppinut suhtautumaan häneen niin kuin muihin. Tai ehkä Alli oli muuten vain ujo.

Valpuri koetti jälleen kerran, kun hän ja Alli olivat yhtä aikaa lypsämässä. Valpuri valitsi ensimmäisen lehmänsä niin, että pääsi asettamaan lypsyjakkaransa mahdollisimman lähelle Allia. Tarkoitus olisi tietysti ollut jutella, mutta Valpurin oli yllättäen vaikea keksiä sanottavaa. Viimeisetkin sanat pakenivat, kun hän erehtyi vilkaisemaan tyttöä olkansa yli. Koko tilanne värjäytyi oitis vähän epätodelliseksi. Liekinniemen navetta oli ehkä aavistuksen siistimpi kuin navetat yleensä, mutta siitä huolimatta se oli hämärä ja tunkkainen rakennus, jossa lemusi lanta. Lämpö oli herätellyt kärpäsetkin, jotka nyt törmäilivät päättömästi ympäriinsä. Valpuri ei voinut käsittää, että valoa ja puhtautta henkivä Alli suostui astumaan jalallaan moiseen paikkaan. Tämän niskahiukset pilkistivät hallitusti pellavaisen huivin alta. Maito kuului surahtelevan astiaan rivakan tasarytmisesti.

"Sinulta luonnistuu", Valpuri sanoi viimein, katse edelleen tytön niskassa.
"Pitäähän piian osata sentään lypsää", Alli sanoi kääntämättä päätään. Etäisen ystävällinen äänensävy ei tälläkään kertaa tarjonnut jutunjuuren jatkoa. Valpuri osasi vain myönnellä. Kehu olikin kieltämättä ollut vähän typerä. Hän tajusi viimein kääntyä takaisin utareiden puoleen.
Jotain kysyttävää...
Jotain kysyttävää...
Ennen kuin Valpuri ennätti keksiä mitään kelvollista, Alli nousi seisomaan ja siirsi lypsyjakkaransa sivuun. Hän oli saanut työnsä tehtyä ja lähti tekemään seuraavia, kuten kuluikin. Valpuri ihmetteli silti hienoisesti, ettei Alli sanonut hänelle mitään. Jos totta puhutaan, tällä kertaa Valpuria saattoi myös vähän risoa. Hän liiskasi naamansa edessä pörränneen kärpäsen kämmentensä väliin.

Päivä oli onneksi muuten leppoisa; lämmin ja tyyni. Ruoan jälkeen Valpuri istui aitan rappusilla Inkerin kanssa. Oikeastaan Inkeri istui ja Valpuri loikoi selällään terassilla.
Inkeri oli kolmas Liekinniemen piioista. Hän oli hiljainen, eikä hänen läsnäoloaan huomannut monesti ollenkaan, mutta hän kelpasi seuraksi paremman puutteessa. Hiljaisuus oli sitä paitsi helpompaa ja luontevampaa kuin Allin kanssa.
Inkerin sormet liikkuivat näppärästi, kun hän letitti punertavia hiuksiaan. Ne ylettyivät auki ollessaan alaselkään. Valpuri piti oman tukkansa suurin piirtein hartiamittaisena. Se oli kätevää, mutta hiukset lentelivät aina ympäriinsä ja saparoa kummemmat kampaukset jäivät haaveiksi - eivät tosin erityisen houkuttaviksi. Eräiden asioiden eteen Valpuri olisi jaksanut tehdä töitäkin.
"Peipponen laulaa", Inkeri sanoi.
Valpuri äännähti myöntävästi. Liverrys sai aamupäivän tuntumaan kesäiseltä ja kevyeltä. Mutta ei kokonaan. Eikä tarpeeksi. Valpuri risti kätensä päänsä taa.
"Onko Alli aina tuommonen?" hän kysyi.
Inkeri solmi taivaansinisen lettinauhan palmikkonsa päähän.
"Alliko? Mimmonen se sitten on?" hän kysyi vastaan. Äänensävy oli pehmeä kuin äidillä, joten Valpuri suostui alkamaan miettiä.
Ihana? Tavallaan hankala? Vähän omituinen?