Liekinniemen tytöt

Luku 15

"Taidan olla ihastunut sinuun. Onko myöhäistä sanoa nyt?"
Alli oli sanonut sen.

Valpuri horjahti askelen taaksepäin. Hänen päänsä kumisi hetken tyhjänä. Sitten hän yhytti ainoan järkevän vastauksen. Hän ei ollut kuuna päivänä ajatellut, että Alli alkaisi sentään näin häijyksi. Ei jumalauta...!
"Mitä hittoa?" Valpuri sai älähdettyä. "Pidätkö sinä minua noin tyhmänä?"
Alli räpytteli silmiään kovinkin hämmentyneen näköisenä.
"Mitä?" hän kysyi käsi rinnallaan. Ihan kuin hän olisikin yllättäen ollut tilanteen uhri. Itse hän oli alkanut soppaa keitellä.
"Luulit varmaan, että uskoisin!" Valpuri huudahti. "Onko minua hauska kiusata?"
Oli rumaa, kun Allin tapainen lukenut tyttö julkesi teeskennellä tyhmää. Valpuri sai tarpeekseen. Hän kääntyi lähteäkseen.
"Odota, Valpuri, minä..." Alli yritti vielä, mutta Valpuria ei kiinnostanut.
"Oletko miettinyt, että minä olen koko ikäni..." hän aloitti.
"Kuuntelisit nyt!" Alli keskeytti. Hyvä niin, sillä Valpurin ääni olisi melko varmasti horjahtanut seuraavassa tavussa.
"Anna olla!" Valpuri huusi vastaan ja paineli metsään.

Alli antoi tosiaan olla. Hän ei edes seurannut Valpurin perässä vesakkoon. Siinä hän sentään teki oikein. Aivan niin kuin Valpuri oli toivonutkin. Totta kai hän tahtoi voida vain häipyä. Ilman, että kukaan välitti lähteä perään ja selittää asioita parhain päin. Ei hän olisi sellaista tarvinnut.
Mitä tässä olisi enää voinutkaan selittää?

Luuliko Alli tosiaan, että Valpuri olisi alkanut heitellä kärrynpyöriä riemusta hihkuen? Että hän olisi pentumaisuuksissaan uskonut mitä tahansa? Janonnut tuollaista tunnustusta niin paljon, että olisi tarrautunut siihen turhia miettimättä?
Silloin Alli oli juossut Valpuria karkuun. Pelännyt häntä kuin petoa. Sittemmin Valpurista oli ilmeisesti tullut Allille omituinen arka sirkuseläin, jota oli hauska härnätä makupalalla.
"Taidan olla..."
Niin varmaan! Olipa otsaa!
Valpuri potkaisi pikkukiven tieltään. Kiukku ei vieläkään suostunut kuumenemaan, vaan valui haaleanniljakkaana pitkin sisuskaluja. Hänen ei enää tarvinnut haikailla Allin perään, eikä siihen ollut syytäkään. Tyttö oli kymmenen kertaa ilkeämpi kuin hän olisi koskaan osannut kuvitella. Valpuri ei itse asiassa olisi halunnut uskoa koko juttua todeksi. Hän halusi nopeasti pois saarelta, vaikka sitten lentäen. Ehkä hän lähtisi koko Liekinniemestä. Varmasti lähtisi.

Hetken synkeän paarustuksen jälkeen Valpuri tupsahti tiheiköstä laakealle rantakalliolle.
Vene ajelehti edelleen julkeasti keskellä selkää - luonnollisesti väärään suuntaan. Lokki kaarteli sen ympärillä kiinnostuneena. Kohta se lentäisi juoruilemaan kavereilleen, ja ne käkättäisivät porukalla Valpurin avuttomuudelle. Tyttö jäi suosiolla aloilleen odottamaan kohtaloaan.

Ennen pitkää Alli luonnollisesti etsiytyi Valpurin luo. Valpuri katsoi, kun hän astui tuuliselle kalliolle. Virvaliekki. Valpurin silmiin sattui. Oliko liikaa, jos ihminen tahtoi olla edes pienen hetken rauhassa?
"Valpuri", Alli sanoi.
"No mitä?" Valpuri tiuskaisi ja kääntyi vastahakoisesti katsomaan Allia. Tyttö oli luonnollisesti edelleen uskomattoman ihana. Valpurin sydän ei kerta kaikkiaan oppinut minkäänlaisen mukiloinnin jälkeen.
"Kuuntelisitko sinä nyt?" Alli kysyi.
Hän katsoi niin paljon samoin kuin silloin joskus, että Valpuri lankesi väkisinkin.
"Sano sitten", hän tuhahti. Kaipa hän kestäisi kuunnella tytön juonitteluja vielä tämän ainoan kerran. Alli nyökkäsi kiitollisena. Valpuri tunsi itsensä vähän pahaksi ihmiseksi, vaikka Allihan tässä...

"Aloitin äsken huonosti. Tarkoitin ennemminkin sanoa, että..." Alli aloitti.
Mitähän, mahdollisesti? Äskeisen sijaan? Valpuri ei keksinyt nopeasti viiltävämpää tapaa pilkata toista heidän tilanteessaan. Hän jäi silti odottelemaan. Alli etsiskeli jälleen varmuuttaan. Lopulta hän sai sen ylleen, mutta vain puolittain; katse ei hehkunut yhtä ylväänä kuin yleensä.
"Sinä et tiedä, miten pahoillani minä olen siitä, mitä sanoin silloin", Alli sanoi hitaasti. "Se oli kamalaa, ja minä pyydän anteeksi."