Liekinniemen tytöt

Luku 13

Inkeri ei muusta puhunutkaan kuin Väinöstä. Alli oppi väkisinkin vähitellen muistamaan pienintä piirtoa myöten, mitä heidän välillään oli tapahtunut.
Olihan se tavallaan mukavaa. Heidän ilonsa hehkui heistä...
Mikä naurettava ja ohimenevä ilo! Ennen pitkää Inkeri ja Väinö huomaisivat taas olevansa tavallisia ihmisiä tavallisen arjen keskellä. Oltuaan vuosia torppareina he varmaankin pitäisivät liittoaan pelkkänä välttämättömänä järjestelynä, joka se tietysti olikin. Saman tilan palvelusväkeä... Kuka tahansa alkoi kai ennen pitkää vaikuttaa täydelliseltä puolisolta, jos häntä joutui katselemaan tarpeeksi paljon ja jos valinnanvaraa ei ollut. Ja jos ei ollut niin älykäs, että kykeni harkitsemaan tarpeeksi ja valitsemaan järjellä rikkaan miehen.

Mutta silti, kun Inkeri ja Väinö hymisivät vierekkäin sivummalla, Alli tunsi toisinaan inhottavan yksinäisyyden hivelevän niskaansa ja sydänalaansa.

Olisikohan Allikin voinut...

Inkeri ei koskaan kysynyt, vaikka Alli tavallaan odotti.
Hän koetti kysyä itseltään.
"Onko jotakuta tiettyä?"
Vastausta ei kuulunut. Alli pohti lähinnä tuskaisesti, millaisia toiveita kysymys oli mahtanut herättää Valpurissa silloin rannalla. Ja Alli oli...

Valpurikin joutui kai olemaan itsekseen nyt, kun Väinö vietti aikaa heilinsä kanssa. Se oli varmaankin harmillista, Valpuri kun näkyi olevan sitä tyyppiä, joka vietti mieluiten aikaa muiden kanssa. Tyttö vaikutti kuitenkin onneksi piristyneen vähän pahimmasta synkkyydestään. Olihan välirikosta kulunutkin jo likimain pari viikkoa. Valpuri ei edelleenkään puhunut Allille – ja miksi olisikaan – mutta Väinön kanssa hän joskus naureskelikin.
...Vaikka eipä mikään tästä Allille erityisemmin kuulunut. Hän oli nopeasti tottunut arkeen ilman Valpuria. Eiväthän he olleet edes kaveeranneet kauan. Alli oli ollut paljon pidemmän aikaa itsekseen. Siihen oli luonnollisesti helppo palata takaisin.

Yksin istutut illat tuntuivat tosin nykyään toisenlaisilta. Alli valvoi kaikessa rauhassa kirjan ääressä hämärtyvän illan ja kynttilän valossa. Hän kuunteli seinien narinaa, lintujen loppukesän iltalaulua – ja kolinaa, kun Valpuri rymisteli huoneeseensa alakerrassa. Oli outoa, ettei heidän enää tarvinnut piitata tai tietää toisistaan. Valpurista ei ollut enää kiusaa Allille. Sitähän Alli oli toivonut keväällä kaikkein eniten. He eivät...

Olihan. Valpurista oli kiusaa. Nyt ehkä enemmän kuin ikinä.

Viimeistään kolina nimittäin harhautti Allin ajatukset joka kerta kauas kirjoista. Jos Valpuri puheli jollekulle tullessaan, Alli saattoi jopa siirtyä ovelleen kuuntelemaan. Puheenaiheena ei kuitenkaan ikinä ollut mikään tärkeä. Tai ehkä olikin, tavallaan, mutta ei Allin kannalta. Oli kai turvallista päätellä, ettei tapahtunut merkinnyt Valpurille enää kovin paljon. Hyvä niin.

Allista oli joka tapauksessa oudon mukava kuulla Valpurin innokasta kälätystä, vaikka se sitten koskikin aidan korjausta tai muuta arkista. Oli pakko myöntää, että Alli ajatteli Valpuria edelleen paljon. Kai se oli täysin luonnollista. Eihän olisi käynyt päinsä sivuuttaa sitä, että pöytäseuralainen ei ollut katsonut silmiin pitkään aikaan.
Mutta ei Alli totta puhuen ajatellut tilannetta, vaan nimenomaan Valpuria. Hämmentävän paljon.

Valpuri ei ollut lainkaan niin omituinen kuin Alli oli kuvitellut nähdessään hänet ensimmäisen kerran. Hän ja Alli olivat tietysti erilaisia, mutta eivät niin paljon, etteivät olisi ymmärtäneet toisiaan. Alli ei silti olisi koskaan uskonut ystävystyvänsä moisen villikon kanssa. Päähänpistoineen Valpuri tuntui olevan Allia nuorempi, joskus montakin vuotta. Mutta ei kai johtunut pelkästä ikävaikutelmasta, että Valpuri loimotti ja räiskyi jotenkin aivan erityisesti. Hän pystyi myös kärventämään vaarallisesti, olihan sekin nähty. Pihlajaharjun tappelussa, tietysti, mutta myös Ilmarin tapauksessa.
"Kerjäätkö turpaasi?" ...Kaiken maailman urvelot?
Alli oli edelleen vähän ihmeissään.