Liekinniemen tytöt

Luku 4

Kului pari päivää. Valpuri ei enää piitannut Allista. Tämä oli kaiken järjen mukaan samanlainen kuin ennenkin, mutta kalasattumus oli himmentänyt kirkkaimman loiston. Nyt, kun Valpurin ei enää tarvinnut siristellä silmiään valossa, hän huomasi kaikenlaista. Alli oli jatkuvasti nyrpeä ja huomautteli oikeastaan kaikille oikeastaan kaikesta - myös asioista, jotka eivät varsinaisesti kuuluneet hänelle. Milloin Väinö oli jättänyt ämpärin vähän väärään kohtaan, milloin Inkeri muka viivytteli kirnuamista liian pitkään. Moinen käskyttäminen olisi kuulunut emännän tehtäviin, jos kenenkään. Muista asioista Alli ei kai edes halunnut jutella sen enempää Valpurin kuin muidenkaan kanssa. Hän oli melko ärsyttävä. Valpuri ei tosiaankaan piitannut hänestä. Sotku oli siis selvinnyt nopeasti, luojan kiitos. Valpurin elämä oli paljon helpompaa ilman turhanpäiväisyyksiä. Liekinniemi oli uskomattoman hieno paikka, ja Väinön ja Inkerin kanssa tuli hyvin toimeen. Alli sai olla kaikessa rauhassa jossain sivummalla. Valpuri aikoi viettää kesänsä yhtä huolettomasti kuin ennenkin, ellei huolettomammin. Hän ei tarvinnut Allia mihinkään. Mitä hän oli kuvitellut hyötyvänsä tämän seurasta?

Valpuri hoki kaikkea tätä itselleen katsellessaan Allia vaaleassa kesäillassa. Tämä nojasi yläterassin kaiteeseen, kun Valpuri saapasteli aitalle. Allin avoimina valuvat hiukset liikahtelivat suloisesti leppeässä tuulessa. Hän katseli hiljaa valjunsiniselle, valkean kautta kellertäväksi valuvalle taivaalle ja näytti vaihteeksi levittävän valoa ympärilleen. Valpuri oli erottavinaan kasvoilla hienoista kaihoa. Havainnon saattoi toisaalta pistää hänen äkillisen runollisuuspuuskansa piikkiin. Astuessaan alaterassille Valpuri toivotti puolivahingossa öitä. Alli toivotti takaisin, ja Valpuri päätyi muistamaan, miten tyttö autteli emäntää omasta halustaan ja miten hellästi hän pörrötti lehmien otsatukkia. Juttelihan Alli itse asiassa melko monesti kaikkien kanssa. Ei kukaan ollut täydellinen.

...Niin, mutta silti! Valpuri ei ehkä enää pitänyt Allista erityisemmin. Tai ei tietenkään. Hän ei ollut yhtään ihastunut. Melkein yhtään. Ei, ei yhtään. Hän ei halunnut takaisin sotkuun, johon hän ei saanut mitään tolkkua. Alli oli ärsyttävä, se siitä.

Yhtenä päivänä Ilmari vieraili jälleen kerran Liekinniemessä, eikä tietysti taaskaan muistanut keskittyä asiallisiin hommiin. Vaatteetkin olivat luonnollisesti taas viimeisen päälle. Valpuri yritti olla huomaamatta, että Alli kiirehti varta vasten juttelemaan miehen kanssa. Tai, että he seisoivat turhan lähellä toisiaan. Kai sen saattoi ajatella kuuluvan asiaan, eikä se Valpuria varsinaisesti liikuttanut. Olisivat silti voineet mennä sivummalle. Toisaalta nyt Valpurin oli helpompi seurata tilanteen kehittymistä. Hän näki tallin ovelta erinomaisen selvästi, kun Ilmari laitteli kättään Allin vyötärölle. Valpuria etoi. Tuntui, kuin hänen rinnassaan olisi teutaroinut keskikokoinen elukka. Mutta jos Ilmari oli Allin mieleen, sen ei kuulunut haitata Valpuria - ainakaan enää. Jos Valpuri kerran aikoi olla Allin kaveri tai jokin sen suuntainen, hänen olisi pitänyt olla iloinen, kun tämä näkyi olevan onnellinen jonkun kanssa.
...Turha toivo.
Toiseksi parasta olisi varmaan ollut heretä sentään tuijottamasta, mutta Valpuri ei pystynyt siihenkään edes itsensä vuoksi. Hän ei voinut uskoa, että Allin tapainen tyttö päästi miehiä lähelleen. Varsinkaan tuollaisia.

Pari siirtyi pahaenteisesti parempaan katseensuojaan. Ilmari työntyi vähitellen niin lähelle Allia, että Valpuri melkein käänsi touhulle selkänsä ja lähti suosiolla jatkamaan töitään. Samassa Alli kuitenkin sattui kääntämään päätään siihen suuntaan pihaa, jossa Valpurikin oli. Heidän katseensa kohtasivat ohimenevän hetken ajaksi. Allin ilme sai Valpurin hätkähtämään. Säikähtämään. Se oli tukala ja lohduton kuin jäniksellä, joka oli jäänyt jalastaan kiinni ansaan. Alli käänsi päänsä nopeasti pois, ja Valpuri teki päätöksensä yhtä nopeasti. Hänen sydämensä hypähti kiivaasti: viimein hänellä oli syy kävellä pihan yli Ilmarin luo. Oli hän Allista mitä mieltä tahansa, tässä tilanteessa hän tiesi mitä tehdä. Ilmarin olisi pitänyt tietää, miten kunnollisia tyttöjä kuului kohdella.