Ainoa elävä

4. Totuus itsestäni

Hikoilen kamalasti sängyssäni. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Hyppäänkö ikkunasta alas pyjamassa? Taidan nyrjäyttää nilkkani jos hyppään toisesta kerroksesta.

Kuulen kuinka mustaan pukeutuneet miehet kävelevät hitaasti portaita ylös, niin että kukaan ei kuulisi. Pysy rauhallisena ja esitä nukkuvaa. Ajattelen oman turvallisuuteni vuoksi. Sydämmeni pysähtyy. Yksi poika näyttää aivan minun ikäiseltäni. En tunnista häntä, koska hänellä on naamari naamassaan. Suljen nopeasti silmäni pimeässä.

Poika tuli tarkistamaan nukunko minä. Tunnen sen taas. Vetoa johonkuhun. Ei kai se ole Jack? Ei se voi olla hän. Jack ei edes tiedä missä asun. Tunnen kuinka pojan käsi koskettaa poskeani. Sitten hän katsoo kaulaani, jossa kaulakoru piileskeli paitani alla. Ei! Älä koske siihen... Anelen mielessäni.

Hän ylettyy koruun, mutta ei ehdi nähdä timantin muotoista koruani. "Mitä sinä oikein teet? Jos herätät hänet meidän täytyy toimia. Etkä halua sitä." Joku mies sanoi kovalla mutta suputtavalla äänellä. Sitten hän jatkaa. "Meidän täytyy löytää se kaulakoru."

Poika irrotti otteensa pois korustani ja katsoi minua vielä viimeisen kerran. Kun he poistuivat huoneestani ja laittoivat oven kiinni, minä vedin niin syvää henkeä.

Mikä tuo oli olevinaan? Mitä he oikein haluavat? Miksi poikaa kiinnosti kaulakoruni? Lukuisia kysymyksiä vaeltelee päässäni, mutta sen tiedän että minun on pakko paeta. En pysty olla tässä huoneessa enään hetkeäkään.

Nousen sängystäni niin hiljaa kun pystyn ja hikoilen kuin karhu. Kävelen hitaasti kohti vaatekomeroani ja vaihdan vaatteet. Otan lenkkarit jalkaan siltä varalta jos minun pitäisi juosta. Katson peilistä itseäni ja suuntaan katseeni kohti kaulakoruani. Miksi olet niin arvokas? Kysyn koskiessani sitä.

Kaulakoru kirkastui yhä enemmän kuin aikaisemmin. "Mitä tämä oikein on?" Silmäni muuttuivat kirkkaan vihreiksi ja sisälläni kuohusi outo tunne. Oli se mikä tahansa minulla ei ole aikaa tälläiseen. Katson ikkunasta onko pihallamme ketään. Ei ole. Täydellistä. Avasin ikkunan oven, mutta huolimattomasti. He taisivat kuulla tämän paskan äänen! Kuulen kuinka portaikosta kävelee mies tai se sama poika.

Ovi avautuu ja hyppään juuri ajoissa ikkunasta. Voi helvetti! Nilkkani nyrjähti.

Nilkkaani sattuu, mutta juoksin niin kovaa kuin pystyin. Kuulin kuinka yksi mies sanoi perässäni "Perhana soikoon ottakaa hänet kiinni!" Minä jatkan juoksemista enkä pysähdy missään nimessä. Mies yrittää ampua minua muttta osuu ohi. Mitä tuo on? Unipiilki. Miksi heillä on unipyssyt kädessä, jotka näyttät aidoilta? En mieti kauaa vaan juoksen.

Sitten hoksasin, että kuva äidistä ja minusta on olohuoneessa. Kuvassa minä pidän kaulakoruani ja hymyilen iloisesti äiti vierelläni. Etsivätkö he tätä korua? Minun kaulakoruani. Minun on saatava tietää miksi he haluavat tämän korun. Juoksen äidin toimistolle niin kovaa kuin pystyn.

Hyvä että mustaan pukeutuneet miehet eivät huomanneet minne lähdin. Tai niin minä ainakin luulen. Kun olen perillä,menen isoon rakennuksen sisään missä äitini on töissä. Muistaakseni äidin toimisto on 10 kerroksessa.

Ei muuta kun hissiin ja äkkiä. Kului vähän aikaa kunnes hissi tuli alas. Menin sisään pelokkaana. Hengitin nopeasti koska juoksin 18 kilometriä täyttä vauhtia.

Painoin nappia mihin kerrokseen haluan ja sitten hissin ovet sulkeutuivat. Rupesin itkemään, koska minua pelotti. 10 kerros lähestyy ja kyselen ensimmäiseltä vastaan tulijalta että " Tiedätkö missä Aria Greydson on?" Sain vastukseksi. " Hän on käytävän toisessa päädyssä tulostamasaa papereita." "Kiitos paljon!" Juoksin käytävällä ja huomasin äidin. "Äiti! Meidän kotiin murtauduttiin! Tulin tänne niin nopeasti kuin pystyin." Sain vihdoin sanottua. "Että mitä? Keitä he olivat?" Äidin ilme oli huolestunut.

"Mustaan pukeutuneet miehet olivat etsimässä jotain kaulakorua. Mietin tässä että onko se tämä?" Näytin kaulakoruni. "Voi luoja. He ovat tulleet hakemaan sinut. Tätä minä pelkäsinkin." Jähmetyin. Mistä hän oikein puhuu?! "Mitä sinä tarkoitat että he tulevat hakemaan minut?!" Panikoin. "Elizabeth rauhoitu! Minä en ole äitisi vaan suojelijasi. Vanhempasi kuolivat räjähdyksessä. Tuhosimme taianomaiset kaulakorut turvallisuuden vuoksi. Mutta äitisi halusi että pidät omasi. Kaikki sinunkaltaisesi ovat kuolleet sukupuuttoon." ETTÄ MITÄ MINÄ JUURI ÄSKEN KUULINKAAN?!?! Tämä on naurettavaa!

"Olet tainnut juoda liikaa kahvia tänään. Älä ole naurettava." Yrirän vitsailla mutta hän näyttää olevan tosissaan. Minä olen aivan hukassa... Miksi juuri minä?? "Kuuntele minua tarkkaan. Ota nämä rahat. Mökki sijaitsee noin 65 kilometriä kaukana joten syö riittävästi ruokaa ja mene bussilla. Paikan nimi on sitten Sawmill flat." Hän jatkaa ennen kuin avaan suuni. "Tulen perässä niin nopeasti kun pystyn. Varo etteivät he löydä sinua."

"Kuka sinä olet?" Sain kysyttyä. "Olen Zaylia. Suojelijasi. Ja en ole samalainen kuin sinä. Olen ihan tavallinen ihminen ja tehtäväni on suojella sinua." Nyt meni ihan ohi. Yritän sulatella tätä tietoa, mutta aivoni eivät jaksa toimia kunnolla. " Lähde nyt niin kukaan ei huomaa." Zaylia käski ja minä tottelin. Juoksin käytävää pitkin hissin luokse ja painoin "p" nappia päästääkseni sinne mistä tulinkin.

Sitten kun olen alhaalla, laitan rahat taskuuni ja suuntaan kohti bussiasemaa. Tätä ei vieläkään voi uskoa todeksi. En enään tiedä kuka olen. Yritän ottaa korun pois kaulaltani, mutta en pysty siihen. Pysähdyn hetkeksi ja Kiljun raivosta. Yritän rauhoittua ja lähteä liikkeelle. Mutta minä en pysty siihen. Polvistun ja tunnen kauhean kivun sisälläni. Minun on pakko jatkaa. On vain pakko! Hetken päästä nousen seisomaan ja jatkan matkaa kohti tuntemattomaan paikkaan.

------------------------------------------------------------------