Nälkä

Luku 11 (Maa, 3014)

Pimeässä näkyy naisen siluetti. Pitkät, laineikkaat hiukset. Sitten värit palaavat yksi kerrallaan alkaen reunoista ja pysähtyen naisen oranssinhohtoisiin silmiin. Ne ovat yhtä luonnottomat kuin Iikan turkoosit hiuksetkin. Iikan suussa maistuu tyhjyydeltä, ja koko ruumis tuntuu siltä, ettei siinä ole enää pisaraakaan verta jäljellä. Iikan on vaikea hahmottaa kokonaiskuvaa pään tuntuessa täysin ajatuksettomalta, mutta pian hän huomaa, ettei hänen edessään avartuva maailma ole suinkaan pimeä. Hänen yllään kaartuvat pikimustat puut. Taivas on valkoinen. Ei sininen, vaan täysin lumenvalkoinen.

Iikan ensimmäinen selkeä ajatus on, että hänen täytyy olla kuollut.

Kun hän nostaa kehoaan, hän huomaa sen tuntuvan raskaalta. Raskaammalta kuin yleensä herätessä. Aivan kuin hän olisi ollut irtaantuneena elämästä jo pitemmän aikaa. Maailma alkaa hiljalleen näyttää selkeäviivaiselta hänen vastaheränneiden silmiensä edessä, mutta hän ei silti miellä tätä olemassaolevaksi paikaksi. Jos hän on kuollut, hän on kiitollinen siitä.

"Kaunista aamua, Ilvesheimon Iika", nainen sanoo kuulaalla äänellään. Iikalta menee hetki ymmärtää, että nainen puhuu samaa kieltä kuin hänkin. Se ei kuulosta ihmisten kieleltä, siinä on merkillinen loppusointu, joka erottaa sen kaikista muista.

"Oletko sinä todellinen?" Iika saa soperretuksi. Hänen äänensä kuuluu kaukaa, aivan kuin se olisi hänen päänsä ulkopuolella. Ääriviivat sumenevat jälleen, mutta vain hetkeksi. Naisen häikäisevän oranssit silmät pysyvät kuitenkin kirkkaina ja terävinä.

"Sinä olet elossa", nainen vastaa, sillä tietää Iikan kysyneen tosiasiassa sitä.

"M-minä en tunne sinua", Iika vastaa eikä edes ajattele, miltä hän mahtaa naisesta kuulostaa. Hän ei edes muista, mitä on tehnyt ennen kuin on päätynyt tänne. Kaikki on liian epäselvää.

"Tunnet sinä. Katso tarkemmin."

Iika katsoo. Hän kykenee jälleen tarkentamaan katsettaan. Naisen silmät ovat niin huomiotaherättävät, ettei hän ole huomannut katsoa naisessa mitään muuta. Iikan harittava katse vaeltelee naisen vaatetuksessa ja pysähtyy kaulalle. Koruja. Oikeita, Iikalle tuntemittomista aineista valettuja koruja. Hän on varma, että on kuollut. Maailmassa ei ole koruja, sellaisia ei vain omisteta. Ei missään, missä Iika on jaloillaan käynyt.

Kunnes hän ymmärtää. Todellisuus palaa samalla tavalla kuin väritkin olivat palanneet: alkaa reunoilta. Reunoilla on kuvia Ilvesheimon leiristä harvoine puineen ja runsaine telttoineen. Sitten mennään syvemmälle, siellä näkyy verta vuotava Jaar ja vieressä tyynenä seisova, punatukkainen Ilse. Ja syvimmällä, mielikuvan ytimessä, seisoo Rani pitkänä ja upeana, vierellään maassa makaava Iika. Iika näkee itsensä tunnottomana ja Ranin yläpuolellaan huolestuneena.

Ja sitten muistikuva yhdistyy nykyhetkeen ja naisen kimaltaviin, raskaisiin koruihin. Vain yhdellä heimolla huhutaan olevan koruja. Pääheimolla.

"Mestari Edelweiss", nimi pääsee Iikan kuivilta huulilta. Hän ei huomaa kumartaa, mutta nyökkää yrittäen osoittaa kunnioitustaan pienellä eleellä.

Iika ei ole koskaan ajatellut Edelweissiä olemassaolevana henkilönä, sillä hänestä ei koskaan puhuta siten. Edelweiss on aina ollut tarunomaisen kaunis nainen Pääheimon johdossa. Ruumiiltaan voimaton, mutta mieleltään veistäkin terävämpi. Sellaisen kuvan Iika on itselleen maalaillut maailman johtajasta, ja tarut sekä juorut ovat värittäneet kuvaa. Nyt, kun nainen istuu hänen vierellään elävänä ja hengittävänä, kuva ei enää palaakaan Iikan mieleen, ei ainakaan kokonaisena.

Edelweiss on kaunis, siinä hän on ollut oikeassa. Nainen ei kuitenkaan näytä jumalallisella tavalla arvokkaalta, vaikka istuukin selkä suorassa ja pää hivenen ylhäällä. Hänestä ei säteile Iikaan tähtien loistoa, hän ei näytä satumaisella tavalla kunniakkaalta johtajalta. Iika ei tiedä, mitä sanoa. Hän tahtoisi kiittää, muttei tiedä, miten on päätynyt hengittämään johtajan kanssa samaa ilmaa. Iika vaikenee. Vaikeneminen on aina ollut mieluisin vaihtoehto.