Nälkä

Luku 14 (Maa, 3014)

Mustat puut näyttävät irvokkailta valkoista taivasta vasten. Aivan kuin maan johtajalla olisi kyky muuttaa ympäristönsä värittömäksi, jotta hänen omat piirteensä tulisivat paremmin esille. Tosin kukaan koskaan katso naisessa muuta kuin hänen oransseja silmiään.

Tällä kertaa hänen laahuksensa on samaa sävyä kuin silmätkin, ja kun Cyan katsoo laahusta tarkemmin, hän huomaa värien muuttuvan harmaasta tummansiniseen ja sinisestä oranssiin. Liukuvärjäys näyttää erikoiselta ympäristössään, se ei kuulu sinne. Ei maailmassa olla vielä keksitty, miten koristella vaatteita eri värein. On vain sitä, mitä luonto antaa.

Ja siltikään Edelweiss ei ole mitään siitä. Syntymästään asti luonnonoikku, juoksee vastatuuleen vain, koska voi tehdä niin ilman ongelmia.

Ja nyt hänen silmänsä kiiltävät. "Cyan, siitä onkin aikaa." Ääni kuulostaa aidosti ilahtuneelta, mutta Cyan on kaikista ihmisistä se, joka tietää, että tunteita voi näytellä, jos niitä ei oikeasti löydy aina sopiviin tilanteisiin.

"Tervehdys, mestari Edelweiss", Cyan sanoo kumartaen. Mikään osa hänessä ei vielä vastustele kumartamista, mutta mitä enemmän hän viettää aikaa naisen kanssa, sitä vähemmän hänen tekee mieli mielistellä tätä vain muodollisuuden vuoksi.

"Tänään minä en jaksaisi mitenkään väistellä pakollista, joten menkäämme suoraan asiaan, Cyan", Edelweiss kertoo saaden miehen värähtämään, kun hänen nimensä lausutaan. Hän ei vieläkään pidä nimestään tämän naisen suussa.

"Pienistä heimoista on päästävä eroon, mutten tainnut mainita sinulle, miksi." Mutten tainnut mainita. Nainen esittää edelleen yksinkertaista. "Sinun heimosi, Peuraheimo, pääsee tappamaan jokaisen hylkiöistä muodostetun heimon. Ja nyt, Cyan, on sinun vuorosi puhua. Miksi me teemme näin? Miksi pienet heimot eliminoidaan?"

"Sanavalintasi paljasti sinut." Cyan hymyilee toispuoleisesti, hänellä on aina ollut poikkeuksellisen vino hymy. "Eliminoidaan... aivan. Siitähän tässä on kyse. Eliminoinnista, epämieluisuuden poistamisesta sinun valtasi tieltä." Cyan ei pelkää olevansa liian röyhkeä. Edelweiss on kutsunut häntä pelkäksi Cyaniksi jo liian useita kertoja ja täten antanut hänellekin sananvapautta.

Naisen silmät kiiltävät entistäkin voimakkaammin, ne muistuttavat nyt enemmän eläimen silmiä. Cyan ei koe oloaan uhatuksi, hän katsoo naista samalla tavalla kuin katsoisi siskoaankin ennen iskua. Ylivertaisena. Kiiluvat silmät ilkkuvat hänelle, kertovat tietävänsä jotakin enemmän. Se tieto ei liikuta Cyania, mutta hän antaa naisen saada tyydytyksensä. Ihminen nauttii siitä, että on hetken niskan päällä.

"Seuraa minua", Edelweiss sanoo kääntyen. Cyan ei ole koskaan käynyt suunnassa, johon nainen lähtee astelemaan, mutta hän seuraa mutkitta. Edelweiss ei ole vielä paljastanut tuskin puoltakaan itsestään, mutta Cyan luottaa fyysiseen voimaansa ongelmatilanteissa. Johtaja kuljettaa hänet useiden tavallisten puiden ohi, kunnes harvasta metsästä paljastuu jälleen pikimustia puita. Ne ovat kehässä, mutta eivät samalla tavalla kuin se kehä, josta he ovat juuri poistuneet. Tämä muistuttaa enemmän rituaalia. Puut ovat tiettyä tarkoitusperää varten mustia. Ensi kertaa Cyan saa kylmiä väreitä.

Ja hän saa niitä lisää, kun ymmärtää katsoa puita tarkemmin. Tämä ei ole rituaalialue. Tämä on vankila. Useita, oksiin ripustettuja häkkejä täynnä erilaisia lintuja. Hämmästyksekseen koko ikänsä metsästänyt Cyan ei tunnista puoliakaan niistä, niitä on useampaa väriä. Yhdeltä nokka on vääntynyt luonnottomaan asentoon, mutta lintu on elossa. Toisen jalat ovat voimakkaan epämuodostuneet.

Risteytykset. Epätoivotut lapset. Cyan nielaisee, jottei huutaisi ääneen. Ei ihmekään, ettei hän ole nähnyt aiemmin tällaisia lintuja, sillä ne ovat Edelweissin aikaansaannosta.