Nälkä

Luku 18 (Maa, 3014)

"En kuulu enää sinulle."

"Olet väärässä. Et koskaan kuulunutkaan."

Iika muistaa omat sanansa, muttei sitä, milloin on ne veljelleen sanonut. Ne sekoittuvat aiemmin päivällä käytyyn keskusteluun, ja hänen on hankalaa löytää punaista lankaa. Cyanin tapaaminen ei merkitse mitään, se on tyhjää, se valuu pois. Kuten kipu alavatsassakin, se on vain menneisyyttä, yhtä tyhjää muistovanaa. Iika katsoo nuotion kipinöitä tummaa taivasta vasten. Hänen pitäisi osata kuulua tähän hetkeen, mutta mikään osa hänestä ei osaa juurtua tähän.

Päässä jyskyttää ainoastaan yksi selkeä, yksi todellinen ajatus: tässä metsässä kuolee ihmisiä. Hän haluaisi juosta suoraan mestari Ilsen luo ja kertoa tälle, että Peuraheimo on kaiken takana. Mutta jos hän tekisi niin, hän joutuisi kertomaan, että on rikkonut lakia puhumalla toisen heimon jäsenelle.

Ja jos hän kertoisi, Ilse varmasti tekisi jotakin asialle. Ilse on toiminnan ihminen, hän suojelisi heimoaan keinolla millä hyvänsä. Mutta jos Cyanille paljastuisi, että Iika oli se, joka hänet paljasti kaikille, pystyisikö edes Ilse suojelemaan Iikaa hänen veljeltään?

Ei. Eikä muiden tehtävä olekaan suojella Iikaa Cyanilta. Cyania pitää oppia käsittelemään, hän on aivan omaa luokkaansa.

Iika ei huomaa Ilsen siirtyneen istumaan hänen viereensä. Johtajan pitkät, tummanpunaiset hiukset valuvat vapaina hänen olkapäilleen. Kaikki muut ovat jo siirtyneet iltatoimiinsa, vain he istuvat enää katsellen samaa, hiipuvaa nuotiota. Vaikkei kumpikaan heistä sitä oikeasti katso.

"Sinä puhuit tänään jonkun kanssa." Ääni on tuomio. Se on matalampi kuin yleensä, Iikalta menee hetki ylipäätään yhdistää matala, hyökkäävä ääni Ilseen. Hän pudistaa automaattisesti päätään, vaikka tietää, ettei Ilselle voi valehdella.

Syvä huokaus pääsee Ilsen suusta. "Ei sillä ole minulle oikeastaan merkitystä." Johtaja ristii jalkansa ja lyö kätensä yhtäkkiä yhteen saaden Iikan säpsähtämään.

"Mutta ymmärrät varmasti itsekin, miltä tämä kuulostaisi heidän silmissään." Ilse luo katseita Iikan taakse, leiriin.

"En ymmärrä."

Ilse siristää silmiään. Liekkien valossa hän näyttää häiritsevän kauniilta ja vaaralliselta, kummaltakin yhtä aikaa. "Sinä olet vasta tulokas, Iika. He, Ilvesheimolaiset, syyttäisivät sinua kuolemista, jos tietäisivät sinun rikkovan muitakin sääntöjä noin kepeästi."

Iika haukkoo henkeään. Ajatus tuntuu niin naurettavalta, että se tuskin mahtuu ihmisaivoihin. "Minähän en edes ollut täällä silloin, kun ruumis löytyi mailtamme!"

"Ei siitä ole mitään todistetta. Mikä olisikaan kätevämpää kuin teeskennellä syytöntä, joka löytää ruumiin Ahmaheimon mailta." Ilsen ääni on kova, se ei anna Iikalle tilaa selittää.

"Minä olin Ranin seurassa –"

"Tällaisina aikoina johtajien on parempi olla luottamatta liikaa yhteenkään sieluun."

Iika ei usko Ilseä. Hänen korvansa ovat täynnä vahaa, hän ei kuule enää mitään. Se, joka puhuu, ei ole Ilse, tämä on vain mielen kehittämä illuusio. Ilse ei voisi sanoa noin, Ilsenhän kuuluu luottaa edes Raniin.

Mutta Ilse jatkaa silti puhumistaan. "On erikoinen sattuma, että tällaista alkaa tapahtua heti, kun sinä ilmaannuit heimooni."

"Sinä kuulit minun vain puhuvan jollekulle tänään, et voi tehdä tuollaisia johtopäätöksiä."

"Selitä sitten!" Ilse on nousta ylös, mutta jokin pitää hänet vielä siinä. Tuli kieppuu hänen silmissään, mutta se ei heijastu nuotiosta.

"Minä joutuisin rikkomaan uudelleen lakia, jos kertoisin", Iika sopertaa kielen tuntuessa painavalta hänen suussaan.

Iikan yllätykseksi Ilse alkaa nauraa. Johtajan nauru on lähes pakotettua. "Minun harkintakykyni on alkanut pettää. He ovat väärässä, kun pitävät minua hyvänä johtajana."

"Mestari Ilse, minä en ymmärrä, mitä tarkoitat."

"Päästin sinut leiriin." Ilsen silmät suurenevat, hän näyttää hetken aikaa pelästyneeltä lapselta. Aivan kuin hän ei ymmärtäisi lainkaan, mitä tapahtuu. "Päästin sinut tänne, ja nyt täällä on alettu teurastaa kulkijoita kuin he olisivat riistaa. Paitsi että riistaa kaadetaan hyödyn vuoksi."

"Ehkä joku hyötyy heidän tappamisestaan", Iika sanoo ajatellen veljensä vinosti hymyileviä kasvoja. Ilsen silmien välähtäessä hän katuu sanojaan oitis.

"Sinä leikit minulla", Ilse kuiskaa painavalla äänellä, "leikit minulla, vaikka sinä olet vasta liittynyt heimoon. Ja tiedätkö, Iika, minä en jaksa edes rankaista sinua. Tiedätkö sinä, miksi en?"

Iika nyökkää. Hän muistelee Ranin sanoja, ja yrittää toistaa ne mahdollisimman samanlaisina: "Sinä olet tappanut kahdeksan edellistä Ilvesheimon alueelle eksynyttä kysymättä heiltä mitään. Minä olen elossa, koska sinä jostain syystä haluat niin."

Ilse kääntää katseensa pois. Hänen hartiansa alkavat täristä pienesti tavalla, josta huomaa, miten hän kamppailee itsensä kanssa. Tärinä vähenee hetki hetkeltä, kunnes Ilse on saanut itsensä täysin kuriin. Iika sai lasketuksi vain muutamia sekunteja, eikä voi muuta kuin ihmetellä johtajansa itsekuria. Kun Ilse kääntää katseensa Iikaan, Iika säpsähtää.

Ilsen silmissä ei ole kyyneliä, vaikka ne kiiltävätkin. Niiden verestys saa Ilsen näyttämään sairaalta ja haavoittuvaisemmalta kuin kukaan Iikan koskaan näkemä. Häntä ei voi verrata hauraaseen lasiin, hän tuntuu jo ohittaneen sen vaiheen. Ilsessä ei ole enää mitään, hänen silmiensä tyhjyys ei ole väliaikaista. Iika ymmärtää niiden näyttäneen aina siltä.

"Olin oikeassa, näinä aikoina ihmisiin ei voi luottaa", Ilse kuiskaa. "Rani siis kertoi sinulle." Hänen äänensä paljastaa hänessä piilevän heikkouden. Ensi kertaa Iika näkee hänet inhimillisenä. Se tuntuu väärältä, jopa vääremmältä kuin Cyanin kosketus. Ilse näyttää liian heikolta, aivan kuin olisi ainoa oikea määritelmä sanalle.

"Minä vaatimalla vaadin Rania vastaamaan kysymyksiini, se oli minun vikani!" Iika puolustaa miestä, vaikkei löydäkään yhtään syytä tehdä niin.

"Sen osasinkin jo päätellä."

"Miksi sinä sitten reagoit noin?" Sen kysyminen suoraan tuntuu pahalta. Eihän Iikan tehtävä ole kysyä johtajaltaan suoria kysymyksiä.

Ilse sipaisee tyynesti hiuksia pois kasvoiltaan, hän näyttää rauhoittuneen. Silmät eivät enää kiillä. Vaikkei mitään suurta hänen ulkoisessa olemuksessaan varsinaisesti tapahtunutkaan, tunnelma on silti erilainen. Säröjä on jo ehtinyt muodostua Iikan puhtaaseen mielikuvaan.

"Sinun ei tarvitse tietää, miksen olisi halunnut sinun kuulevan sitä tietoa juuri Ranilta. Olisin kertonut sinulle joskus kuitenkin, miksi juuri sinä pääsit Ilvesheimoon. Olisit kuullut tarinan siitä, miten sinusta tuli Ilvesheimon Iika." Varovainen hymy käy Ilsen kasvoilla, kun hän astuu lähemmäs ja sipaisee hiuksia Iikan korvan taakse. Ele tuntuu lämpimämmältä kuin nuotio heidän läheisyydessään. Iika tuntee raskaiden päivien painon hartioillaan, hänen tekisi mieli painaa päänsä Ilsen syliin ja itkeä. Hän ei ole koskaan voinut tehdä niin toisen ihmisen lähellä, eikä tee nytkään.

Ilse nousee ylös, hetken lämpö on poissa. Hänen ilmeensä on jälleen kiveä. "Olin suunnitellut kertovani sinulle vuosien päästä, mutta niitä vuosia ei taida tulla."

"Uskotko sinä, että minä oikeasti tapan kulkijoita?" Iikan ääni on viaton, melkein kuten hänkin, vaikka syyllisyys pisteleekin häntä sisältä. Mutta se on erilaista syyllisyyttä, siihen ei liity ihmishenkiä.

"Uskon", Ilse kuiskaa, mutta pudistaa pian päätään sanoilleen. "Tai en... En taida tietää. En tiedä, Iika, eikä minulla taida olla aikaa alkaa miettiä sitä. Jos se olet sinä, pidäthän huolta siitä, että tapat heitä kauniissa järjestyksessä?"

Ilsen mystiikkaan kiedotut sanat sattuvat Iikaan. "Jos pidät minua vaarallisena, mikset sitten..." Kunnes hän ymmärtää. Luulee ymmärtävänsä.

Iika kääntää katseensa jälleen liekkeihin, eikä vieläkään ole varma, näkeekö niissä mitään. Hän ajattelee vain epäluuloa ja sitä, että Ilsekin on ihminen. Ihminen, joka pelkää heimonsa puolesta. Tavallinen kulkija muiden joukossa.