Äkämä

5

Koulun juhlasali oli valaistu laiskasti lavan yläpuolella roikkuvilla teatterivaloilla, jotka osoittivat päämäärättömästi ympäri salia. Violetit ja siniset valokeilat möllöttivät seinillä ja lattiassa, osumatta oikeastaan kehenkään niistä harvoista lukiolaisista, jotka tanssivat enemmän tai vähemmän villisti Macarenan tahtiin. Valtaosa juhlijoista seisoi ahdistuneena seiniä vasten ja katsoi salin keskiosan tapahtumia joko hymähdellen tai ylenkatsoen.

"Katkat! Meidän biisi!" Jasu henkäisi ihastuneena ja tarrasi mun käsivarteen, kun Gimmelin Roviolla-kappaleen alkutahdit pärähtivät soimaan.

"Miten tää muka on meidän biisi?" mä kysyin huvittuneena punkia kuuntelevalta Jasulta. Poika lähti raahaamaan mua määrätietoisesti tanssilattialle.

"Jos meillä olis lapsi, se olis tää biisi! Mua polttaa liekit rovion!" Jasu rääkäisi ja aloitti mun ympärillä todella omituisen tanssahtelun, johon kuului jotain jazz-käsiä muistuttavaa, hyppelyä ja mun kiskomista musiikin tahtiin. Toisen säkeistön loppupuolella lämpenin Jasun täysin käsittämättömille liikkeille ja aloin loikkia sen kanssa käsi kädessä ympäri salia.

"Ne nuotion jo savulla saartaneet on! Mua polttaa liekit rovion!" me kiljuttiin Gimmelin kanssa, ja olin aika varma, että kaikki meidän ympärillä kaikki olivat lopettaneet tanssimisen, ja tuijottivat sen sijaan meitä, mutta mua ei kiinnostanut tippaakaan.

Kolmannen säkeistön kohdalla Jasu painoi mun selän rintakehäänsä vasten ja esitti, että mun käsivarsia pitkin kulki vilunväristyksiä. Mua nauratti niin hallitsemattomasti, että mun oli olla kompastelematta, kun Jasu halusi taas hyppiä viimeisen kertosäkeen alkaessa. Mä todella rakastin Jasua, se sai typerät ideat vaikuttamaan nerokkailta ja laski estoja vain olemassaolollaan. Mä en olisi tehnyt tätä koskaan kenenkään muun kanssa. En edes Nuutin.

Nuutti. Se ei ollut tullut vieläkään takaisin. Biisi vaihtui johonkin mulle tuntemattomaan listahittiin ja selasin katseellani salissa olevia kasvoja. Yksikään niistä ei kuulunut Nuutille.

"Hei, mä meen etsimään Nuuttia!" mä huikkasin Jasulle, joka pesi kuvitteellisia ikkunoita musiikin tahtiin. Se nyökkäsi mulle hyväksyvästi, ja käänsi sitten ilahtuneena katseensa kahteen lukiolaistyttöön, jotka lähestyivät Jasua innokkaasti valssaten.

Painellessani ulos salista mä todella toivoin, että Nuutti ei ollut lähtenyt pois. Ei olisi ensimmäinen kerta sen osastojaksojen jälkeen, kun se vain päätti kadota ilmoittamatta kellekään. Puristin turhautuneena laukkuni hihnaa. Tämän illan piti olla meille erityinen. Tai ainakin mulle.

Kurkistin kaikkiin poikien vessoihin, yksikään niistä ei ollut lukossa. Nuutti saattaisi ihan hyvin olla oksentamassa, jos se olisi aloitellut jo kotonaan ennen koululle saapumista. Kaikki vessat olivat kuitenkin tyhjillään, yhdessä oli kaksi tyhjää oluttölkkiä.

Harpoin portaat ylös lukiolaisten puolelle siltä varalta, että Nuutti oli palannut pianon taakse ja jäänyt sinne mököttämään, koska olimme lähteneet Jasun kanssa saliin odottamatta sitä. Sielläkään ei ollut ketään. Rypistin otsaani ja olin jo lähdössä takaisin alas, kun näin laihan, mun pituisen hahmon kuvisluokan käytävän nurkassa. Nuutti istui selin muhun punaisella säkkituolilla, ja mun sisäelinten läpi iskeytyi jääpiikkejä kun huomasin, ettei se ollut yksin.

Mä en tuntenut sitä tyttöä, mutta se näytti pieneltä metsäneläimeltä siroine raajoineen. En nähnyt täältä asti, mutta olin aika varma, että sillä oli myös valtavat, lempeät silmät ja suorat, vitivalkoiset hiukset. Naisellinen ja herkän näköinen. Mun täysi vastakohta.

Ne istuivat vierekkäin säkkituolilla, tyttö selitti jotain ja Nuutti nauroi. Sen käsi oli rennosti tytön polvella ja tytön nykerönenä oli melkein kiinni Nuutin leuassa. Se oli pahempaa kuin se, että ne olisivat suudelleet tai jos Nuutin käsi olisi ollut tytön housuissa. Nuutti nimittäin nauroi naurua, jota se oli nauranut eksänsä jutuille. Ja jota se oli sitten nauranut mun jutuille ennen sairastumistaan. Sen jälkeen mä en ollut kuullut sitä naurua, hieman värisevää ja täynnä väriä. Olin luullut, ettei se osannut nauraa siten enää.

Mun teki juosta niiden eteen ja kiljua täyttä kurkkua, potkaista Nuuttia päähän ja sanoa tuolle helvetin metsäkauriille, että pysy kaukana, tuo jätkä on outoudessaan helvetin ihana ja poikkeuksellinen, se saa sun pään pyörälle olemalla välinpitämätön ja samaan aikaan muistamalla susta yksityiskohtia, joita kukaan muu ei ole koskaan edes tajunnut. Se tuntee niin lujaa, että sä et voi olla ottamatta sen ajatuksia omiksesi ja jokainen päivä sen kanssa on erilainen. Ja kun sä olet siinä niin kiinni, ettet osaa kuvitella maailmaa ilman sitä, se pettää sua kenen tahansa kanssa, rikkoo sut palasiksi ja jättää kuolemaan. Koska et ollut loppujen lopuksi tarpeeksi mielenkiintoinen sille, vaikka olitkin sille muka enemmän kuin sen edellinen tyttöystävä.

Mä en kuitenkaan tehnyt niin. Ryntäsin portaat alas enkä edes vilkaissut juhlasaliin päin tai harkinnut hakevani takkia, kun jo juoksin koulun pihalle. Vedin pakkasilmaa keuhkoihini ja rysähdin liikuntavaraston seinää vasten.

"Et itke!" mä käskin itseäni, kun pala kasaantui kurkkuun ja silmiä alkoi poltella, "Et itke! Et vittu nyt itke!"

Mä tungin tärisevät kädet laukkuuni ja nostin Jasun lasipullon esiin. Miksi mä olin luullut, että tämä olisi tälläkään kertaa mitenkään erilaista? Miten mä olin saattanut kuvitella, että Nuutti haluaisi palata mun kanssa yhteen, tai edes yrittää? Se oli jo nähnyt musta kaiken, mä olin paljastanut mun jokaisen kulman ja piirteen, kun olin tajunnut, että se halusi musta enemmän kuin kaverin, jonka kanssa saattoi pussailla kännissä, kun oma tyttöystävä oli etäinen ja hankala. Mä olin ollut valmis antamaan kaiken vain siksi, että se oli mun ensimmäinen. Mutta mä olin Nuutin kymmenes suudelma, toinen läheinen ystävä, toinen oikea tyttöystävä, kolmas pano ja varmaan sadas ihastus.

Mä en ollut sille millään tavalla erityinen.

Mä join makean kitkerää nestettä, kunnes mua alkoi oksettaa ja pudotin pullon käsistäni. Se hajosi räsähtäen ja oranssi neste levisi lumikinokseen, osa roiskui mun päälle. Mulla oli kamala olo, ja nyt haisin vielä viinalle.

Vittu mä vihasin Nuuttia.

Mä yritin siirtyä kauemmas lasinsiruista, ja silloin jokin kolahti mun laukussa. Löysin sieltä punaisen spray-maalitölkin. Mä en ollut laittanut sitä sinne, eikä Manikaan larpannut ghettoelämää niin paljon, että olisi töherrellyt seiniin. Ravistin tahraista tölkkiä kädessäni. Sen täytyi kuulua Manin kaverille Niilolle, joka oli yläasteella sotkenut sähkökaappeja ja nykyään maalasi vähän tageja tasokkaampia töitä.

Ehkä se johtui humalasta, tai ehkä mä olin vain niin vihainen. Tai todennäköisesti mun olo oli niin petetty ja häväisty, että mun oli pakko purkaa se jotenkin. Siksi mä nousin tärisevin jaloin seisomaan ja annoin kirkuvan punaisen maalin suihkuta harmaalle tiiliseinälle. Mä en miettinyt mitä kirjoitin, enkä välittänyt siitä, vaikka suihkutin maalia vuoroin liian kaukaa ja liian läheltä, ja sain sitä käsilleni sekä mekolleni. Käsivarsiani pakotti, mutten tuntenut kylmää humalan ja vihan läpi.

Lopulta maalipurkki putosi kolahtaen mun jalkojen juureen ja astuin pari askelta taaksepäin katsoakseni aikaansaannostani. Sitten mä hain takin aulasta kuulematta musiikkia, kiskoin sen niskaani ja lähdin painelemaan poispäin koulusta puhelin korvallani. Mä halusin kotiin.