Äkämä

2

Mä istuin meidän keittiön pöydän ääressä ja olin kirjoittavani biologian esseetä solujen toiminnasta, mutta todellisuudessa pyörittelin päässäni historian tunnin tapahtumia. Ehkä Nuutti kaipasi vain jännitystä. Ehkä sitä oli panettanut, sitä kai panetti kuitenkin aina. Mutta miksi vasta nyt? Sillä oli ollut vaikka kuinka monta mahdollisuutta säätää mun kanssa koulussa, mutta se ei ollut tehnyt sitä vaikka tiesi kyllä, että olin kaikesta huolimatta korviani myöten kusessa siihen.

"Miten sujuu?"

Äiti oli ilmestynyt keittiöön, sen ääni sai mut säpsähtämään. Samalla huomasin, että olin jatkanut esseen kirjoittamista paperin sijaan ornamenttikuvioiseen vahakangasliinaan. Aloin kiireesti kumittaa hajanaisia lauserakenteita.

"Säpä olit keskittynyt", äiti hymähti kaivaessaan ruokakomeron alatasolta perunapussin. Mä hymähdin takaisin ja katsoin, kun se täytti kattilan vedellä, nosti sen keraamiselle liedelle ja alkoi kuoria perunoita juustohöylällä.

"Miten meni koulussa?" äiti kysyi. Sen tummat hiukset karkailivat löysästä nutturasta paljaalle, maidonvaalealle niskalle. Musta oli outoa katsoa sitä ja ajatella, että se oli mun äiti, kun en nähnyt siinä tippaakaan itseäni, vaikka monet olivat sanoneet meidän olevan todella saman näköisiä; eläväiset silmät, vakava täyteläinen suu ja pieni, hieman litteä nenä. Joku urpo fetisisti oli sanonut kerran pankissa, että mä olin eksoottisempi versio äidistä, ja oli tarkoittanut sen kai kehuksi eikä rasistiseksi kommentiksi, josta mulla oli täysi oikeus suuttua.

Joka tapauksessa mä mietin useasti, onnistuiko äiti näkemään meissä ne yhtäläisyydet, jotka multa olivat jääneet täydellisesti pimentoon.

"Ihan hyvin", mä sanoin, "Ei mitään kerrottavaa."

"Sun takki haisi taas tupakalle", äiti totesi perunoiden kuorien kasaantuessa muovipussiin. Se oli ehkä nopeimpia perunankuorijoita koskaan, tuskin ehti vetää terällä ensimmäisen perunan ruskeaa suojapukua kun oli jo saanutkin sen riisuttua keltaiseksi.

"Joo, Jasu polttaa edelleenkin."

Äiti alkoi halkoa perunoita pienempiin palasiin ja ne molskahtelivat vielä toistaiseksi kylmään veteen. Jotain oli tulossa. Tunsin, kuinka mun piikit nousivat ihon alta ja kieli asettui suuhun niin, että kaikki seuraavat sanani tulisivat ulos sähinän saattelemana.

"Ootko sä miettinyt, jos koittaisit välillä olla joidenkin muiden kanssa?" äiti kysyi, "Jasu ja Nuutti on tosi mukavia poikia, mä ihan vilpittömästi pidän niistä, mutta kun te ette enää Nuutin kanssa seurustelekaan..."

Me käytäisiin tämä keskustelu taas, vaikka mä en olisi jaksanut käydä sitä enää kertaakaan.

"Äiti. Mä valitsen itse kaverini, ja mä haluan olla niiden kanssa", mä sanoin yrittäen pitää ääneni rauhallisena.

"Katri, en mä sitä kielläkään, mutta sulle tekisi hyvää olla vaikka tyttöjenkin kanssa. Saisit vähän vertaistukea, tiedätkö?" äiti ehdotti ja ripotteli suolaa perunoiden keitinveteen.

"Mitä ihmeen vertaistukea? Ai että joku antaisi mulle tamponin, jos mulla on omat loppu?" mä tiuskaisin.

Äiti huokaisi ja kääntyi katsomaan mua olkansa yli. Sillä oli ihan vaaleat silmät ja vaaleat ripset, ärtyneesti mutristuneet huulet.

"Kyllä sä tiedät mitä mä tarkotan. Ei pojat ymmärrä kaikkea."

Mä painoin silmäni kiinni ja pudotin kynän kädestäni. Mä en saisi huutaa, mutta mua ärsytti ihan helvetisti.

"Me ei eletä enää mitään 60-lukua, empatia ei oo enää sukupuolisidonnaista!" ärähdin, "Jos tarvin tsemppausta rintsikkaostoksille, niin kirjotan johonkin helvetin Demiin."