wolf eyes

9. elämä vai kuolema?

//täs kerrotaan ny vaa yks asia Selenen elämästä, koska jos olisin kirjottanu ihan kaikki asiat mitä mietin et olisin kirjottanu, tää luku ei tyylii loppuis koskaan😅//

Selenen nk.

~...kun Harry oli mielestänsä valmis, tuo nousi päältäni, nosti housunsa ylös ja lähti menemään. Jättäen minut yksin itkemään pimeälle kujalle juuri raiskattuna.~

Siihen loppui kolmas uni tai mikälie takauma elämästäni. Päädyin takaisin mustaan 'huoneeseen'. Erotin siis neljä mustaa seinää, joissa missään ei ollut ovea. Hoipertelin pitkin lattiaa taas siihen asti, että mieleni heitti minut taas uuteen uneen.

~kävelen koulun kiviportaita alas. Käännyn oikealle, ja menen nurkan taakse maahan istumaan. Katselen ympärilleni, ja epäonnekseni havaitsen kiusaajieni tulevan minua kohti. Painan äkkiä katseeni maahan. Kuulen päässäni Shailyn huudon siitä, kuinka minun ei pitäisi alistua tuollaisille kusipäille, vaan näyttää heille kuka oikeasti olen.
Mutta nohh.. kyseessä olen minä. Pieni, rikottu, säälittävä tyttö. En uskalla sanoa heille vastaan.

Jengin 'pomo', Markus, tulee eteeni ja ottaa hiuksistani kovakouraisesti kiinni pakottaen minut katsomaan itseensä. "Katos katos, pikku huorahan se täällä. Mites me ei sua aikasemmin huomattu. No ihan sama. Pääasia et nyt oot tääl nurkan takana, piilossa opettajien katseilta, nii me ei saada merkintöjä wilmaan tai jälkkää sun hakkaamisesta" Markus naurahtaa ivallisesti. Näen tuon ruskeissa silmissä suden. Tiedän tuon olevan ihmissusi. Tiedän myöskin, että poika kuuluu laumaamme. En vain ole ikinä samaan aikaan paikalla kuin hän. Tom ei tiedä kiusaamisestani, tai siitä että Markus on yksi pahimmista  kiusaajistani, mitään. Eikä tule minun toimestani tietämäänkään.

Sitten se alkaa. Taas. Kerkesi jo oikein tulla ikävä. Tunnen kuinka pojan nyrkki osuu poskeeni. Tunnen potkun kyljessäni. Lisää lyöntejä ja potkuja satelee ympäri kehoani. Kuulen myös muutaman muun kiusaajani huutelevan jotain 'saastanen paska. Huora.' Tyylistä.

Yhtäkkiä, kuin napista painamalla, Markus kuitenkin lopettaa. Nostan yllättyneenä kyynelten tahrimat kasvoni tuohon. Pojan ilme on hämmentynyt. Hetken siinä hiljaa toisiamme tuijotettuamme, Markus avaa suunsa. Pystyn lukemaan tuon huulilta sanan "anteeksi." Poika kyykistyy eteeni ja pyyhkii kyyneleeni. Silloin tunsin ne ensimmäisen kerran. Kipinät. Ne alkoivat heti kun tuo koski ihooni, ja loppuivat kun tuo otti kätensä pois.

Markus nousee ylös ja lähtee kävelemään pois. "Mennään. Ei täs oo mitään järkee" kuulen tuon tuhahtavan ja sitten jengi katoaa kulman taakse. Jään yksin ja hämmentyneenä nojaamaan seinään. ^mitä täälä tapahtuu?^

***

Seuraavana päivänä, heti kun pääsin kouluun ja Markus huomasi minut, tuo lähtee jenginsä luota ja suuntaa kulkunsa kohti minua. Sen huomattuani jähmetyn niille sijoilleni, kykenemättä liikkumaan minnekkään. Luokseni päästyään poika tarttuu kädestäni ja lähtee vetämään minua liikuntaväline varaston taakse.

"Anteeks. Anteeks siitä kaikesta paskasta mitä me, varsinkin mä, ollaan tehty sulle. Oon ollu kauhee idiootti, vammanen, kusipää.... tää lista vois jatkuu loputtomiin." Tuo sanoo hiljaa ja katsoo suoraan silmiini. Avaan suuni sanoakseni jotain, mutta tuo jatkaa. "Älä nyt säikähdä, äläkä varsinkaan ala huutamaan tai juokse pois... mut siis eilen kun löin sua sen vikan kerran, mun susi käski lopettaa ja sano et sä oot...öhh.......... mun sielunkumppani. Ja mä tunsin myös ne kipinät" Markus sanoo vielä, hiljaa. Tuon katse porautuu sieluuni.

"Si-sielunkumppani? Miten SÄ voit olla MUN sielunkumppani?! MITEN?! Miks just sä?!" Huudahdan. Tiedän silmieni muuttuneen suteni silmiksi. En välitä. "Mä toivon et meist vois tulla viel joskus jotain.... Anteeks vielä" ruskeahiuksinen poika kuiskaa. En sano mitään, vaan lähden juoksemaan pois koulun alueelta. Saan paljon katseita osakseni, mutten välitä. Siitäkään.

Jalkani kuljettavat minut erääseen majaan, jonka tein pienenä isäni kanssa. Siitä lähtien se on ollut minulle paikka jossa pystyn rauhoittumaan. Tom tuskin enään muistaa paikkaa, joten pelko siitä että tuo tulisi tänne, on pieni.

Kiipeän köysitikkaat ylös hieman rapistuneeseen majaan. Lösähdän kosteahkolle lattialle istumaan ja kaivan reppuni taskusta puukon. Kyllä, kuljetan puukkoa mukanani, jotta voin tarpeen tullen (eli melkein joka päivä) viiltää jos ahdistus tai paska olo kasvaa liian suureksi.

Käärin hupparin hihan ylös ja painan puukon terän ihooni. Käteni tärisevät ja kyyneleet virtaavat kasvoillani, mutta viillän silti. On vapauttavaa nähdä veren tulevan. Teen toisen viillon. Kolmannen. Neljännen. Kohta uusia viiltoja on kädessäni jo kahdeksan. Aloitan tekemään yhdeksättä.

"EI!" kuulen jonkun huutavan. Käännän katseeni äkkiä äänen suuntaan, ja huomaan, kenenkäs muun kuin Markuksen, kiipeävän tikkaita ylös. Tungen äkkiä veitsen reppuuni. Vedän hihan alas, verta vuotavien haavojen päälle, mutta Markus kerkeää kuitenkin ylös asti ennen sitä. Eli tuon oli pakko nähdä viiltoni. ^saatana^ ajattelen ja mulkaisen Markusta. "Miten helvetissä sä löysit tänne?" Kysyn tiuskahtaen ja hivuttaudun ihan seinään kiinni.

"Kumppanit löytää aina toisensa. Mut Selene... miks? Miks sä satutat ittees?" Huolestuneen näköinen poika kysyy ja istahtaa viereeni. Hivuttaudun kauemmas tuosta, sillä pelkään häntä. "Heii ei sun mua tarvi pelkää. En vois satuttaa sua enää ikinä." Markus sanoo ja laskee kätensä olkapäälleni. Hätkähdän otteesta ja olen jo työntämässä kättä pois, mutta sitten tunnen ne uudestaan. Kipinät lävistävät koko kehoni ja saavat rentoutumis aallon (wtf) kulkemaan ylitseni.

Siirrän täynnä kyyneliä olevat kasvoni poikaan. "Sitä sä voisit kysyy itteltäs. Sä oot yks niistä syistä miks viiltelen, miks oon kokeillu kerran itsemurhaa ja miks oon muutenki aivan paskana." Tuhahdan. Siirryn vielä kauemmas tuosta, ja olisin mennyt kauemmaksikin, mutta Shaily uikuttaa päässäni siitä kuinka hän haluaisi kumppanimme lähelle jne jne jne... joten pysähdyn. Voiko näin rasittavaa sutta olla olemassakaan?

"Ja miten helvetissä mä voisin olla varma siitä, että sä et satuta mua. Sä oot kuitenkin kiusannu mua jengis kaa enemmän ja vähemmän fyysisesti jo kohta 4 vuotta?!" Huudahdan vielä perään. Tunnen ruskeiden silmieni täyttyvän kyynelistä. Pian ne valuvatkin pitkin poskiani.

Markus pyyhkii toisella kädellään kyyneleeni, ja olkapäälläni olevan käden tuo siirtää niskani taakse. "Tästä." Poika sanoo. Seuraavaksi tunnenkin tuon älyttömän pehmeät huulet omillani. Erittäin viisas ihmissusi kuin olen, päätän vastata suudelmaan.

Jälleen kerran kipinät valtaavat kehoni. Tällä kertaa vain paljon voimakkaammin kuin edellisillä kerroilla. Pojan kädet vaeltavat hitaasti kaulalta lantiolleni. Tahtomattani huokaisen pienesti. Sen tajuttuani irtaudun varovaisesti suudelmasta ja painan äkkiä katseeni lattiaan. Lankun uurteista tuli nyt yhtäkkiä erittäin kiinnostavia.

Kuulen Markuksen hymähtävän jotain epämääräistä. Tuo tarttuu hellästi leuastani kiinni ja nostaa päätäni. Katson taas tuota suoraan silmiin. "Selene. Jos mä joskus satutan sua, ni mä lupaan, et mä eroon laumasta ja muutun erakoks." Markus sanoo ja suutelee uudestaan.~

"Markus ei oo vieläkään pettäny tota lupausta." Kuiskaan hymyillen 'huoneeseen'. Kävelen vielä jonkun aikaa, ennenkuin minusta alkaa tuntua siltä, että happi loppuu.  Alan haukkomaan happea hädissäni. ^mitä tää on? Shaily auta!^ huudan sudelleni, mutta tuo ei vastaa.

"Selene! Sun pitää nyt päättää!" Kuulen äänen huudahtavan 'huoneessa'. "Mitä mun pitää... päättää?" Kysyn ja katselen hätääntyneenä ympärilleni, koittaen etsiä äänen lähdettä. "Elämä vai kuolema?" Ääni huudahtaa uudelleen. En epäile hetkeäkään. Avaan suuni ja kuiskaan hiljaa.

"Elämä"

//jooh... laadukasta tekstiä, eikö?::D Mutjoo täs on ny jollekkin iltalukemista🙈
~Shaily💗