yhdeksän

neljäs luku

"AUTS!" Kuului huuto. Tunsin äkkiä vahvaa ärtymystä, joka ei ollut minun. Katsoin poikaa jonka naamaan olin oven paiskannut. Säihkähdin ja vetäisin oven takaisin kiinni. "Helen tai Lillian! Elkää paiskoko ovia toisten naamaan!" Poika huusi. Puristin oven kahvaa kiinni rystyset valkoisina, koska pelkäsin että hän avaisisi oven.

Kuului askelia mutta onneksi ne suuntasivat pois päin. Huokaisin hiljaa. Raotin ovea ja katsoin ympärilleni. En nähnyt ketään. Kipitin tyttöjen huoneeseen. He katsoivat minua silmät lautasen kokoisina. "Eikai James nähny sua?" Lillian kuiskasi kauhuissaan. Pudistin päätäni. James taisi olla se poika.

Tytöt huokaisivat. "Kukaan ei saa nähdä sua, koska me ei oikeesti saatais tuoda tuntemattomia meidän taloon, mutta ei me sua voitu sinne sen näkösenä jättää", Helen selitti. Lillian meni kaapille ja otti sieltä farkut, villapaidan ja sukat. Hän ojensi ne minulle ja minä katsoin häntä ihmeissäni.

"Laita ne päälle. Etkai aikonut pyyhkeessä kulkea ympäriinsä?" Helen kysyi hymyillen. "Mene tuon taakse vaihtamaan", Lillian sanoi ja osoitti kaappia. Menin kaapin taakse ja vaihdoin vaatteet. Ne olivat onneksi oikean kokoiset. Tulin kaapin takaa pyyhe kädessäni, jonka Helen otti minulta ja kävi viemässä sen jonnekkin.

Katselin huonetta; siellä oli vaaleanpunaiset seinät ja se oli aika sekainen. Tavaraa oli vaikka muille jakaa. Istahdin Lillianin viereen sängylle. "Mitäs nyt?" Lillian kysyi. Kohautin olkapäitäni. "Haluaisitko kertoa miten jouduit sinne metsän reunaan sairaala-asussa?" Helen kysyi. Tuijotin Helenia hieman pelokkaasti.

"Jos sinulla on jokin hätänä emme voi auttaa jos emme tiedä mikä sinulla on", Lillian sanoi ja katsoi minua lempeästi. Siirsin katseeni sukkiini. Päätin näyttää heille tatuointini. Ojensin käteni heidän keskelleen ja käärin hihan pois sen edestä. "Vau!" Tytöt henkäisivät yhtäaikaa.

He katselivat sitä vähän aikaa. "Mistä sinä tuon sait?" Helen kysyi ihmeissään, kun suoristin hihan. "Pahasta paikasta", sanoin hyvin hiljaa. Tytöt katsahtivat toisiinsa, kunnes Helen kysyi taas: "Missä paha paikka sijaitsee?" Katsoin heitä vähän aikaa ja vastasin: "Lähellä." Tytöt näköjään huomasivat etten halunnut puhua siitä, joten Lillian vaihtoi aihetta: "Onko sinulla nälkä? Voisimme hakea ruokaa alakerrasta." Nyökkäsin. Olin oikeastaan nääntymässä, koska porkkanat eivät olleet niin täyttäviä.

Tytöt lähtivät huoneesta ja tulivat vähän ajan päästä takaisin käsissään valtava määrä ruokaa. He laskivat ruoat lattialle. Katselin ruokia ihmeissäni, en ennen ollut nähnyt mitään tuon kaltaistakaan. Laboratoriossa minulle syötettiin jotain epämääräistä litkua. Luotin vain yhteen anoaan ruokaan lattialla; porkkanat.

Otin yhden porkkanan käteeni ja katsoin sitä; se oli hieman erilainen kuin minun porkkanani. "Kuorimme sinun porkkanasi. Etkai aikonut syödä niitä ilman mitään käsittelyä?" Lillian kysyi huvittuneena. Tunsin oloni hieman hölmöksi; niinhän minä tein metsässä. Olin vain hiljaa ja aloin mutustamaan porkkanaa.
__________________

Ulkona oli jo alkanut hämärtää. Tytöt olivat laittaneet minulle nukkuma paikan lattialle heidän sänkyjensä väliin. Katselin ulos ikkunasta. "Me menemme jo nukkumaan. Sinä voit valvoa vielä, mutta älä metelöi", Helen sanoi ja minä nyökkäsin. Siirsin katseeni takaisin ikkunaan. Minua huoletti että tytötkin joutuisivat vaikeuksiin takiani.

Minuakin alkoi jo väsyttää, joten kömmin patjalle peiton alle ja painoin pääni tyynyyn. Nukahdin nopeasti. Unessani näin ylösalaiseen maailmaan. Oli todella pimeää ja ilma oli tunkkaista. Olin tottunut olemaan täällä, koska aina kun näin unta se oli tässä maailmassa. En nuku koskaan hyvin juuri sen takia. Piilouduin unessani taas jonkun rakennuksen siivouskomeroon, jottei mikään tai kukaan löytäisi minua.