yhdeksän

viides luku

Heräsin kun joku koputti oveen avasin automaattisesti silmäni ja odotin isäni astelevan sisään, ja pakottamaan minut taas testattavaksi. Kun avasin silmäni huomasinkin etten ollutkaan laboratoriossa. Sitten muistin että olinkin karannut ja lähtenyt Lillianin ja Helenin mukaan.
Nousin äkkiä istumaan ja katsoin Helenia.

Hän viittoi minua menemään sänkynsä alle piiloon. Lillian työnsi patjani peittoineen ja tyynyineen oman sänkynsä alle. Ovi avattiin. En nähnyt kuka oven avasi, mutta tiesin sen olevan nainen äänensä perusteella; "Vaihtakaa vaatteet ja tulkaa aamupalalle äkkiä! Myöhästytte muuten!" "Joo joo!" Lillian ja Helen huusivat yhteen ääneen.

"Odota täällä, tulemme kohta takaisin", Helen sanoi ja lähti huoneesta Lillian perässään. Tulin pois sängyn alta. Mitä tekisin? Nousin ylös ja menin taulun luokse. Siinä oli kaksi pientä tyttöä ja poika hymyilemässä. Minuakin alkoi hymyilyttää. En tiedä kuinka kauan tuijotin kuvaa, mutta heräsin ajatuksistani kun ovi avattiin.

"Meidän pitää lähtee kouluun, nii älä lähde missään nimessä tästä huoneesta", Lillian sanoi ja heitti reppunsa selkään. Nyökkäsin. Tytöt antoivat minulle ison halauksen yhdessä ennen kuin rynnivät huoneesta ulos samalla sulkien oven. Menin ikkunalle ja katsoin kuinka auto huristi pihasta pois.

Tyttöjen huoneessa oli kirjahylly. Otin sieltä yhden kirjan ja istahdin sitten Lillianin sängylle. Aukaisin kirjan. Sivut olivat täynnä tekstiä, mutta en ymmärtänyt sitä. Minua ei koskaan opetettu lukemaan. Selasin kirjan sivuja, mutta ne vain olivat täynnä tekstiä. Vein kirjan takaisin hyllyyn ja tulin takaisin sängylle istumaan.

Istuin siinä vaikka kuinka kauan omissa ajatuksissani. Ajattelun keskeytti kolaus ja ääni joka sanoi: "Paska." Katsoin ovea tiiviisti. Pelkäsin että joku löytäisi minut. Olin ihan hiljaa. Mitään ei kumminkaan kuulunut joten oletin henkilön lähteneen.

Menin yhden laatikoston luokse ja aukaisin yhden laatikoista. Siellä oli pieniä ihmisiä, joilla oli kauheat pakkelit naamassa ja säihkyvät mekot päällään. Otin yhden niistä käteeni ja ihmettelin sitä. Se ei tehnyt elettäkään, se vain hymyili ja tuijotti suoraan eteenpäin. Pikku ihminen alkoi hieman karmimaan minua, joten nakkasin sen takaisin laatikkoon ja suljin sen.

Menin takaisin Lillianin sängylle istumaan. Mitäköhän minulle ja muille kävisi? Olin onnellinen ettei isästä tai muistakaan ollut kuulunut mitään. En halunnut takaisin laboratorioon. Pyöritin yhtä hiussuortuvaa sormessani ja tuijotin lattiaa. Ei minulla muutakaan tekemistä ollut...

...Ennen kuin ovi avattiin ja sisään astui poika, joka jäi tuijottamaan minua ihmeissään. Hän oli hyvin hämillään, ihan niin kuin minäkin. Tuijotin häntä vain takaisin.