Hei murut! Tässä tää fanfic, jolla pyrin jatkamaan heti kun saan you're beautifulin kasaan. Toivon että pidätte tästäkin, yritän parhaani tän kanssa❤️
*Jiminin näkökulma*
Istuin märällä hiekalla, antaen sen valua paljaiden varpaideni läpi. Se tuntui inhottavalta, nihkeältä. Tunsin kuinka kyyneleet valuivat poskilleni, ja aluksi luulin että oli alkanut sataa. Ja pian satoikin, taivas itki kanssani.
Siitä oli jo vuosi, mutta olin yhä ihan hajalla. Raunio, sirpaleina, rikottu. Minulle oli sanottu että vaikeimmistakin eroista päästään yli puolessa vuodessa, niin varmaan. Puhukoon mitä puhuvat, he eivät tiedä mitään vaikeasta erosta.
Muistan yhä sen päivän, se kummittelee mielessäni traumana ja särkyneenä muistona, jonka reunat ovat kuluneet. Vääristelen ja kääntelen sitä mielessäni poistaakseni sen päästäni, turhaan. Ne sanat, teot, pelko. Muistan kuinka hän oli ollut pitkään hiljaa, ja etäinen. Pelkäsin menettäväni hänet, että hän ei tietäisi olevansa rakastettu. Halusin kietoa käteni hänen lämpimän kehonsa ympärille, ja kertoa kuinka paljon häntä rakastinkaan. Halusin käpertyä hänen vierelleen peiton alle, ja kuunnella hänen huolensa. Kuinka mikään ei merkinnyt minulle enemmän kuin hän, kuinka hän oli koko maailmani. Minua huolestutti niin, kun käperryin hiljaa sohvan nurkkaan vain tuijottaakseni puhelimeni näyttöä. Odotin viestiä, soittoa, kuittausta siitä että kaikki oli kunnossa. Olin niin huolissani, että ajatukseni sumenivat. En ollut kuullut hänestä moneen päivään, enkä ollut nähnyt häntä koulussa. En ollut nähnyt häntä ollenkaan, ja se huolestutti minua. Viestini odottivat lukemattomina keskustelussamme, odottaen lukukuittausten muuttuvan sinisiksi merkkinä siitä että poika olisi edes lukenut viestini. Mutta ne eivät muuttuneet, ja olin yksin.
Seuraavana päivänäkään hän ei tullut kouluun, itkeskelin koko päivän ja hajamielisenä raahauduin luokasta toiseen. Missä hän oli? Oliko hän kunnossa? Minua pelotti, ahdisti ja itketti niin että rintaa puristi.
Lopulta tein päätöksen, että koulun jälkeen kävisin hänen luonaan. Tiesin ettei hän pitänyt siitä, olimme yleensä meillä ja heillä vain kun hän itse tahtoi. En pitänyt sitä outona, se oli vain hänen tahtonsa. Muistan kuinka hän sanoi ettei halua meidän viettävän aikaa hänen perheensä vaatimattomassa kämpässä, koska ansaitsin niin paljon parempaa. Mutta minusta hänen pieni kerrostaloasuntonsa oli kaunis, ja täydellinen hänen perheelleen. Tai hänelle ja isälleen, he asuivat kaksin. En ollut koskaan nähnyt hänen isäänsä, mutta en edes jaksanut ihmetellä asiaa. Se ei kuulunut minulle, hänen isänsähän se loppujen lopuksi oli.
Päivä mateli hitaasti eteenpäin, ja tuntui kuin kelloja olisi hidastettu vain minua varten. En jaksanut jutella kellekkään, ja he tajusivat jättää minut yksin. Koulupäivän päätyttyä kipitin heti nopeasti lähimmälle bussipysäkille. Nousin punaiseen bussiin, ja maksoin matkan käteisellä. Nappasin vaihtorahat kuskilta, ja kiitin hiljaa kömpiessäni etummaisen rivin ikkunapaikalle. Minulle tuli bussissa helposti huono olo, joten suosin sitä paikkaa kaikista eniten. Näin kuinka maisemat vilisivät ohitseni, ja kuuntelin samalla hittilistaa valkoisista nappikuulokkeistani. Hupparini tuntui inhottavan hiostavalta sinä keväisenä päivänä, mutta bussissa oli onneksi ilmastointi.
Bussi pysähtyi juuri samalla hetkellä, kun soittolistani viimeinen kappale alkoi. Se oli aika surullinen, vaikken pitänyt surullisesta musiikista. Se vain oli siellä, minulla ei ollut sydäntä poistaa sitä. Ja niin se soi, luoden lämpimään auringonpaisteeseen hieman kaihoisan tunnelman.
Kävelin pysäkiltä noin kilometrin verran, kunnes saavuin sen kerrostalon pihaan. Kävelin alaovelle, ja vilkaisin hänen asuntoonsa päin. Parveke oli tyhjillään, ainakaan siellä hän ei ollut. Tiesin hänen viettävän paljon aikaa parvekkeellaan, siellä hän usein pyöritteli ajatuksiaan yrittäen jotenkin järjestellä niitä ajateltaviksi. Mutta siellä hän ei ollut ajattelemassa nyt, ja sekin huolestutti minua. Kaivoin takkini taskusta hänen minulle teettämänsä avaimen, ja avasin vanhan lukon sillä. Se naksahti, jättäen äänen kaikumaan hämärään porraskäytävään. Minä painoin valot päälle ajan ja käytön myötä kellastuneesta valokatkaisimesta, ja astuin käytävän pehmeälle matolle. Se oli yltä päältä ravassa ihmisten kengistä ja koirien tuomasta mudasta, mutta minua ei kiinnostanut. Se kaikki oli kuitenkin kuivunut hiekaksi, joka vain pölähteli heikosti minun kävellessäni mattoa pitkin. Otin hissin, ja nousin kolmanteen kerrokseen. Koko talossa ei ollut muita, ja minusta tuntui hyvältä olla hetki yksin. Kuitenkin ajatus hänestä ahdisti minua, mitä jos jotain oli sattunut?
Rohkeasti vedin henkeä, kun hissi pysähtyi määränpäähäni. Astuin ulos, ja painoin jälleen valot päälle. Marssin hänen ovelleen, ja pimpotin ovikelloa. Odotin, ei vastausta. Painoin taas, ja aloin hypellä hermostuksissani. Ei vieläkään vastausta. Sitten tuli pelko ja turhautuminen. Ne valtasivat minut, entä jos hänelle oli sattunut jotakin? En voisi hyväksyä sitä, hän lupasi olla kanssani aina. Hetken mielijohteesta avasin postiluukun, ja tähyilin eteiseen. Siellä ei ollut ristin sielua, ja hymähdin surullisena. Päätin tehdä taas jotain, mikä ei välttämättä kuulunut fiksuimpiin ideoihini. Huusin hänen nimeään postiluukusta. Odotin taas hetken, ja turhauduin lisää. Sitten huusin uudelleen.
Yhtäkkiä näin kuinka hän ryntäsi eteiseen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat sekaisin, ja hän näytti järkyttyneeltä. Sitten järkytys muuttui vihaksi.
