*Jiminin näkökulma*
Jähmetyin paikalleni. Mitä helvettiä?
"Mitä?"
Yoongi katsoi minua ilmekään värähtämättä, ja minulle alkoi tulla outo olo.
"Että meidän pitää lähteä täältä nyt. Sun pitää tulla mun mukaan, en jaksa toistaa tota. Kyllä sä kuulit."
Kaiken tämän jälkeen Yoongi kuvitteli voivansa vain tulla nappaamaan minut mukaansa. Minulla ei ollut hajuakaan minne hän halusi meidän lähtevän, ja miksi. Enkä todellakaan halunnut lähteä hänen mukaansa, en halunnut nähdä häntä lainkaan. Halusin pois hänen luoltaan, nyt. En tuntenut tuota poikaa enää lainkaan.
"Mä en lähde sun kaa mihinkään. Jätä mut rauhaan" totesin kylmästi.
"Jimin, sun on pakko."
Tehostaakseen sanojaan, Yoongi otti askeleen lähemmäs minua. Minä peruutin taas, ja tunsin kuinka selkäni alkoi lähestyä kylmää seinää.
"En lähde sun kaa mihinkään, jätä mut rauhaan" sihisin peloissani.
Yhtäkkiä Yoongi tarttui ranteisiini, ja työnsi minut rajusti seinää vasten. Älähdin, ja jähmetyin kauhusta. Varastossa ei ollut ketään meidän lisäksi, ja aloin panikoitua. Yoongi painoi otsansa ihan kiinni omaani, ja tuijotti minua ilmeettömänä suoraan silmiin.
"Luuletko sä todella että mä tulin tänne opiskelemaan?" Hän kysyi hitaasti.
Minua pelotti, en halunnut lähteä Yoongin mukaan mihin hän sitten ikinä olisi minut vienytkään. Tunsin hänen otteensa käsissäni tiukentuvan, ja rimpuilin päästäkseni irti. Se ei auttanut, pahensi vain asiaa. Kyyneleet valuivat poskilleni, ja tuijottin hiljaa Yoongia silmiin.
"Päästä musta irti" vinkaisin.
"Tulin hakemaan sua. Ja me lähdetään nyt, mulla ei oo aikaa selittää."
Nielaisin hiljaa, peloissani. En halunnut mennä, Yoongi oli seonnut. Hän oli aivan eri ihminen, pelottava ja hyökkäävä. Samassa hän tarttui viekäkin tiukemmin käteeni, ja alkoi raahata minua pitkin tyhjää pimeää käytävää.
"Päästä musta irti!" Nyyhkäisin kovempaa, mutta Yoongi ei välittänyt.
"Hiljaa. Joku voi kuulla sut, nyt oikeesti turpa umpeen."
Pelkäsin. Poika oli minua paljon vahvempi, eikä minun heikoista voimistani ollut hänelle mitään vastusta. Hän kiskoi minut ulos varastosta, valoisalle käytävälle. Siellä ei ollut ketään, ei yhtään ketään. Tietysti nyt piti olla ruokatunti, juuri kun edes yhden ihmisen väliintulo voisi pelastaa minut. Olin kauhusta mykkä, enkä tajunnut enää edes vastustella. Annoin Yoongin johdattaa minut ranteesta ulos, ja siitä tilavalle parkkipaikalle.
Melko tyhjällä parkkipaikalla odotti kiiltävä musta auto, jota en ollut ennen nähnyt. Siinä oli tummennetut lasit, ja Yoongi raahasi minut huokaisten sen luo. Hän avasi etupenkin oven, ja viittasi minut istumaan pelkääjänpaikalle. Peloissani tottelin vastustelematta, ja istutin itseni hienolle nahkapenkille.
Auto tuoksui uudelta ja kalliilta, ja istuin surkeana paikallani. Olin oikeasti lamaantunut kauhusta, ja aivoni muodostivat tuhansia skenaarioita mahdollisesta määränpäästä. Yoongi löi oven kiinni, ja kiersi auton toiselle puolelle. Hän avasi kuskin puolen oven, ja istui ratin taakse vilkaisemattakaan minuun.
Istuin hiljaa paikallani, tuijottaen eteeni. En voinut uskoa että tämä oli minun Yoongini, se sama Yoongi jonka kainalossa olin viettänyt niin monta turvallista hetkeä, ja jolle olin kertonut kaikki huoleni silloin kun tarvitsin jonkun niitä kuuntelemaan. Yhä uudet kyyneleet valuivat poskilleni, en tehnyt elettäkään pysäyttääkseni niitä. En tiennyt mitä helvettiä tapahtui, ja olin liian järkyttynyt välittääkseni. Minua pelotti, ahdisti, itketti ja kurkkuani kuristi. Mitä jos Yoongi halusi satuttaa minua, tai oli suunnitellut jotain muuta kamalaa varalleni? En ollut koskaan tehnyt hänelle mitään, ja tunsin oikeasti kuristuvani itkuun. Hän käyttäytyi niin oudosti, arvaamattomasti ja hyökkäävästi. Tunsin oloni niin säälittäväksi pyyhkiessäni kyynelpuroja poskiltani, mutta sillä hetkellä en jaksanut välittää siitä.
"En aio satuttaa sua. Ei tarvi itkeä."
Katsoin Yoongia säikähtäneenä. Hänen katseensa oli yhä kiinni tiessä, hän ei vilkaissutkaan minuun. En osannut tulkita hänen ääntään, se oli väritön ja tyly. Kuitenkin sanat saivat villin sydämeni hidastamaan tahtia sen verran, että sain taas hengitettyä vapaammin. En pystynyt kuitenkaan peloltani vastaamaan hänelle, joten tyydyin nyökkäämään vaisusti.
Ajoimme noin puoli tuntia poispäin kaupungista, mutkitellen pitkin kapeita sivukujia. Kallis auto ei sopinut tämän asuinalueen kaduille, ja uuden kiiltävän auton ja likaisten sivukatujen yhdistelmä tuntui minusta niin väärältä. Kuitenkin annoin Yoongin ajaa toinen toistaan rähjäisemmän talon ohitse, miettien asuiko noissa todella ihmisiä.
Lopulta päästyämme sen hirvittävän paikan lävitse, saavuimme jonkinlaiselle kerrostaloalueelle. Siellä oli runsaasti harmaita kerrostaloja, ja pihalla kukki kauniit rivit jonkun hoitamia kukkia. Tuntui kuin nämäkään talot eivät kuuluisi tänne, joten en edes ihmetellyt kun Yoongi pysäköi mustan autonsa varatuksi merkittyyn parkkiruutuun. Kauhun ajatus kävi mielessäni, täältä minua ei ainakaan koskaan löydettäisi. Yritin kuitenkin urheasti sivuttaa nuo ajatukset, Yoongi oli luvannut ettei satuttaisi minua.
"Seuraa mua."
Yoongin ääni oli käskevä, mutta en oikeastaan pelännyt sitä enää. Pelkäsin mikä minua odotti sisällä, enkä halunnut kohdata yhtään ikävää yllätystä. Mukisematta nousin ylös, ja vedin viileää ilmaa keuhkoihini. Se tuntui hyvältä ajomatkan jälkeen, ja rauhoitti minua hieman. Yoongi lukitsi ovet, ja lähti taakseen vilkaisematta kävelemään kohti lähintä kerrostaloa.
Ovella mustahiuksinen poika kaivoi taskustaan avaimen, joka sopi talon lasiseen alaoveen täydellisesti. Astuin hänen perässään tunkkaiseen käytävään, ja seurasin häntä hissiin. Hississä olin vain hiljaa, eikä Yoongikaan sanonut sanaakaan. Ei hän ollut koskaan ennenkään paljoa puhunut, mutta nyt minäkään en löytänyt mitään sanottavaa. Tuijotin kengänkärkiäni, ja Yoongi nojaili hissin seinään. Kun ärsyttävä kilahdus vihdoin ilmoitti meidän olevan perillä, minä meinasin pyörtyä pelkästä ahdistuksesta. Minulla ei ollut hajuakaan missä olin, ja mitä tein täällä. Ainoa mahdollisuuteni oli nyt luottaa Yoongiin.
"Nyt aluks, puhu vaan jos sulta kysytään" Yoongi totesi yhtäkkiä.
"Ja älä yritä karata minnekkään, jos sä tahdot elää."
Nielaisin. Jos tahdoin elää? Oliko tuolla joku joka lähtisi perääni, jos karkaisin? Mihin edes karkaisin, tai miksi? Tämä kuulosti joltain surkealta murhaleffalta, mutta ajatus ei sillä hetkellä naurattanut kauheasti. Keräsin viimeiset rohkeuteni rippeet, ja avasin suuni:
"Miksi mä oon täällä?"
Yoongi käänsi tummat silmänsä minuun. Ajattelin hetken etten saisi vastausta kysymykselleni, ja huokaisin syvään.
"Mä en halua menettää sua."
Hätkähdin. Yoongi ei halunnut menettää minua. Menettää miten? Ajatteliko hän piilottavansa minut tänne sivukaupungin syrjäisimpään nurkkaan, ja pitävänsä minut lopullisesti itsellään? Entä jos hän oli seonnut lopullisesti, siihenkin oli mahdollisuus.
"Miten niin menettää, sä itse lähdit?"
Yoongi siirsi katseensa äkkiä pois silmistäni, maahan. Sitten hän ei enää sanonut sanaakaan tai edes vilkaissut minuun, vaan astui ulos hissistä. Käytävällä hän suunnisti suoraan lähimmän oven luo, ja painoi ovikelloa. En tiennyt yhtään ketä tai mitä odottaa, joten hermostuneena vilkuilin oven ruskeaa puupintaa.
Hetken kuluttua sen takaa alkoi kuulua rapinaa, joku avasi lukkoa. Tai äänestä päätellen lukkoja. Minä tärisin, miksi hänellä oli noin monta lukkoa? Pelkäsikö hän omassa kodissaan? Vihdoin parin minuutin rapinan jälkeen ovi vedettiin auki.
Ovensuussa seisoi pitkä nuoren näköinen poika. Hänellä oli mustat silmillä roikkuvat hiukset, ja yllään valkoinen t-paita, jossa oli melko suuri kaula-aukko. Pojan kädet olivat täynnä mustia epäselviä tatuointeja, ja hän haisi tupakalta ja lievästi alkoholilta. Ja ehkä joltain partavedeltä. Hänen silmänsä olivat hämmästyksekseni kirkkaan siniset, vaikka hän näytti muuten täysin korealaiselta. Poika katsoi Yoongia, ja sitten minua.
"Ai te tulitte" hän totesi virnistäen.
"Teitä on ootettu."
