|FOREVER|yoonmin|

2.

Päätin nyt tehdä tähän vielä jatkoa, että saisin tälle jonkinlaisen lukijamäärän💓 kiitos kaikille jotka ootte jo nyt näin kiinnostuneita tästä, yritän parhaani!

*Jiminin näkökulma*

Heräsin herätyskellon ärsyttävään pirinään. Vihasin heräämistä, aamut olivat kaameinta mitä tiesin. Kellon ääni tunkeutui pääkoppani jokaiseen nurkkaan, vain soidakseen siellä vielä huomennakin. Huokaisten tempaisin vaaleansinisen peiton päältäni, ja pyyhkäisin hiukseni silmiltäni. Vaaleanpunainen väri oli jo haalistunut, kulunut miltein kokonaan näkymättömiin.

"Jimin ylös! Aamupalalle!"

Painoin käteni korvilleni, vihasin tuollaista huutelua. Tiesin äitini tarkoittavan vain hyvää, hän halusi minun ehtivän syömään ennen koulupäivää etten joutuisi tuhlaamaan taskurahojani eväisiin. Silti se ärsytti minua, niinkuin ketä tahansa unenpöpperöistä herätyskellon riivaamaa olentoa.
Lopulta kampesin itseni ylös vällyistä, ja nousin huterille jaloilleni. Tassutin kylpyhuoneeseen, ja käänsin hanan jääkylmälle. Huuhdoin kasvoni, ja samalla katsoin itseäni peilistä. Olin väsynyt, mutta niinhän me kaikki aamuisin. Kaikki suositukset hehkuttivat niitä ihmeellisiä kymmenen tunnin yöunia, ja minä sitten nukuin niistä korkeintaan puolet. Silti pärjäsin kyllä, väsytti vain hieman.
Pestyäni hampaat ja hoidettuani muut asiani, kipitin vaatekaapilleni. Vedin raidallisen puseron ylleni, ja jalkaani taivaansiniset farkut. Luottolookkini, jos niin voisi sanoa. Paidan punaiset raidat sopivat sinisiin housuihin hyvin, ja hymyilin vähän peilikuvalleni. Sitten valitsin vielä mustat tennarit, ja nappasin ne käteeni hyllyltäni. Valmiiksi pakkaamani koululaukku taas tarttui mukaani oveni vierestä, siellä matkusti kaikki tarvitsemani kirjat, kuulokkeet ja vesipullo.
Sipsuttelin portaat alakertaan, ja suunnistin keittiöön. Napsautin kahvin tippumaan, ja kiireessä kiitin äitiäni hänen valmistamastaan aamiaisesta. Nappasin pikaisesti valmistuneen kahvin termariini, ja otin aamupalaleipäini mukaan. Sain kuulla hentoa narinaa siitä kuinka aamupala syödään kotona, mutta kuittasin sen anteeksipyytävällä kädenheilautuksella. Äitini jäi pyörittelemään silmiään keittiöön, valkoinen pörröinen kylpytakki ympärillään. Toivoin sillä hetkellä eniten että voisin olla hänen asemassaan, saisin lojua päivät pitkät kotona kylpytakissa rentoutuen. Mutta ei, kouluun oli jälleen mentävä.

Bussissa menin jälleen eteen, ja ryntäsin sinne heti ensimmäisten joukossa. Sain onneksi lempipaikkani, ja mietiskellen hörpin kahviani maisemien kiitäessä ohitse. Kello oli jo kahdeksan, joten ihmiset olivat jo työpaikoillaan täydessä työn touhussa kun minä vasta matkustin oppilaitokseeni. Onneksi maanantait olivat minulle rentoja, pommiin nukuttavia ysin aamuja. En ollut kerennyt varmaan yhteenkään niistä ajoissa tänävuonna, ja ajatus nauratti minua. Ja lisäksi sain istua loppumatkan yksin, kukaan ei tunkenut viereeni ja bussi ei ollut tänään edes puolillaan.

Lopulta saavuin koululleni, ja harpoin kiireesti pihan halki. Suunnistin kaapilleni, ja työnsin takkini pikaisesti sinne. Nappasin kiireessä reppuni kainaloon, ja juoksin ensimmäiselle tunnilleni. Onneksi ehdin paikalle samalla ovenaukaisulla opettajan kanssa, ensimmäinen kerta "ajoissa" siis. Hymyilin jälleen anteeksipyytävästi, ja kiisin paikalleni takariviin. Istuin paikalleni, ja annoin hengitykseni tasaantua.

"Tarviks sä taas kynää lainaa" vieressäni istuva tyttö huokaisi, ja vilkaisi minua.

Tunsin punastuvani. Ai niin. Olin vähän hajamielinen, unohtelin kaikenlaista sinne tänne. Ja aina kirjoitusvälineet, juuri maanantaina. Ujosti nyökkäsin, ja tyttö ojensi minulle sinisen lyijykynän jonka päässä oli kumi. Kiitin hiljaa, ja aloin keskittyä matematiikkaan.

Tunti mateli hitaasti, ja vihdoin kellon soidessa riensin taas kaapilleni keventämään reppuni ylimääräisistä kirjoista. Sitä oli paljon mukavampi kantaa kevyenä, kuin raahata perässä rasakaana säkkinä. Työnsin kaappini ylähyllylle kirjapinoa, ja kurottelin saadakseni sen kunnolla paikalleen. Olin lyhyt, pakko myöntää. Ja siitä oli hyvin usein haittaa. Kirjat eivät ottaneet pysyäkseen, joten hypin hieman työntääkseni ne täysin hyllylle. Epäonnekseni kirjat kuitenkin oikuttelivat, ja putosivat suoraan päälleni mielenosoituksellisesti rymisten. Kirosin, ja aloin kerätä niitä vahatulta lattialta. En edes kehdannut vilkaista, oliko ympärillä tuttuja.
Yhtäkkiä tunsin kevyen taputuksen olkapäälläni. Käännyin, ja samassa kaikki sylissäni pitämät kirjat rysähtivät uudelleen lattialle. Tunsin kyynelten nousevan silmiini, ja jähmetyin paikalleni. En ollut uskoa itkuisia silmiäni, en voinut. Siinä edessäni ei seisonut kukaan muu kuin hän. Yoongi. Yoongi, taas vuoden jälkeen, käsissään historiankirjani. Hän ojensi sitä minulle naama peruslukemilla, ja minä yritin hallita tunteiden pyörremyrskyä joka raivosi sisälläni. Yoongi. Mitä se teki täällä vuoden katoamisen jälkeen? Mitä se teki täällä? Kaikki tuntui niin sumuiselta, etäiseltä ja hirvittävältä.
Hetkeäkään miettimättä käännyin kannoillani, ja juoksin. Juoksin kunnes päädyin vessoille, ja lukitsin itseni "itkukoppiini". Siellä yleensä murehdin, ja aina murehtiessani vedin viivan sen harmaaseen seinään. Viivoja oli jo aika liuta, mutten välittänyt. En välittänyt nyt. Ainoa asia mitä ajattelin, oli hän. Miksi Yoongi oli vain...ilmestynyt takaisin? Vuoden jälkeen?
Poika oli muuttunut. Ei niin paljon etten tunnistaisi häntä, mutta muuttunut hän oli. Vaaleat hiukset olivat nyt pikimustat, ja silmät mustalla rajatut viirut. Tummat silmänaluset, huonosti nukuttuja öitä. Hänellä oli ollut yllään mustat farkut, ja joku bändihuppareistaan, se sentään ei ollut muuttunut. Mutta kaikki muu oli. Hän ei enää kantanut ympärillään turvallista tuoksuaan, vaan outoa hajua joka pelotti minua. Ja hänen vaaleat kämmenensä näyttivät arpisilta, aivan kuin hän olisi tehnyt jonkinlaista raskasta työtä viimeaikoina. En tiennyt oliko hänen kylmä mutta oudolla tavalla (minulle) lempeä äänensä muuttunut, enkä ollut jäänyt ottamaan siitä selvää. Ainoa asia joka merkitsi, oli se että hän oli täällä taas. Vaikka olin kuinka yrittänyt unohtaa Yoongin, hän oli tullut takaisin elämääni kertarysäyksellä, aivan yhtä äkkiä kuin oli lähtenytkin. Halusin palata takaisin, ja lyödä häntä oikein kovaa poskelle. Mitäköhän hän siitä tykkäisi? Nyt ei enää ratkaistaisi rakkaudella vaan puhtaalla vihalla, olin yhtäkkiä niin vihainen että tärisin. Ettäs kehtasikin, tulla vain takaisin elämääni tuosta noin vain. Vihasin häntä.
Jonkun aikaa itkettyäni lysähdin vain lattialle, ja olin hiljaa. Pää käsiini haudattuna nyyhkytin, ja mietin miten jatkan. En tiennyt mitä tehdä, pitikö minun suostua kuuntelemaan hänen selityksiään? Miten hän edes selittäisi tämän kaiken. Ihmettelen jos edes jollain tapaa vakuuttavasti, hän tiesi etten antaisi helposti anteeksi. Haluaisiko hän edes yrittää? En antaisi anteeksi välttämättä koskaan, olin vuorenvarma että hän tiesi paljonko oli minua satuttanut. Olin rakastanut häntä niin paljon, niin helvetin paljon. Annoin kaikkeni, toin hänelle eväitä, autoin läksyissä, kokeissa, neuvoin, halasin, paijasin, lämmitin hänen jääkylmiä käsiään, harjasin hänen hiuksensa, ja käperryin hänen viereensä väsyn tultua. Lupasin että rakastan, annoin hänelle kaiken ja kaiken sen rakkauden mitä minulla oli, ja hän tiesi paljonko minä oikeasti rakastin. Omistin joka ikisen kannustavan tekstarin, suudelman ja ikuisuuden kestävän halin vain hänelle, vain Yoongille. Ja silti, hän vain jätti minut kuin nallin kalliolle, yksin. Yksin ihmettelemään, mitä minä oikein tein väärin? Laitoin hänelle aina iltapalaa ja aamiaista, kokkasin parhaani mukaan ja pitelin hänen omaani tuhat kertaa suurempaa kättään. Ja Yoongi puristi minun kättäni, luvaten ettei koskaan jättäisi minua. Ja minä sokeasti uskoin, uskoin todella että saisin rakkaudelleni vastakaiun loppuelämäni ajan. Muistan kuinka hän silitteli hellästi hiuksiani iltaisin, ja lupasi ettei lähde. Mietimme tulevaisuutta, kuinka muutamme kauas pois täältä käpykylästä ja olemme onnellisia. Suuria unelmia nuorille, mutta uskoin niihin.
En tiedä loppujen lopuksi mikä häneen meni, tai mikä hänellä ylipäätänsä on. Ja olin liian heikko kysymään, en halunnut. Minulla oli niin ikävä, tiesin että romahtaisin täysin hänen edessään. Minulla oli ihan liian kammottava ikävä minun Yoongiani.

-