*Jiminin näkökulma*
Keräilin voimiani ja villisti juoksevia ajatuksiani kasaan vielä hetken, ja nousin sitten ylös. Myöhästyisin seuraavalta tunnilta, yhden olin jo itkenyt vessassa eikä minulla ollut varaa skipata kahta. Ja minun täytyisi vielä syödä jotain ennen sitä tuntia, en halunnut mahani murisevan keskellä hiljaista luokkaa. Taino, hiljaista ja hiljaista, ainahan siellä joku melusi.
Olin päättänyt vältellä Yoongia kaikin keinoin. Olin liian heikko edes katsomaan häneen, olin niin voimaton ikävästä. Mutta en ollut valmis myöskään juoksemaan hänen syliinsä ja antamaan anteeksi, en todellakaan. Hän oli satuttanut minua niin pahoin, ilman mitään syytä. Jättänyt vain ja tullut yhtäkkiä takaisin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. En edes ihmettelisi vaikka hän olisi ehtinyt jo unohtaa minut, ja naureskelisi typerälle reaktiolleni tälläkin hetkellä. Olin ollut kieltämättä tyhmä vain juostessani pois, mutta en minä ollut siihenkään halunnut jäädä. Olisin vain itkenyt ja tivannut syytä, ja satuttanut itseäni enemmän. Olisin antanut hänen sanojensa satuttaa, ja hänen todennäköisesti muuttuneen äänensä porautua päähäni ikuisiksi ajoiksi. Suunnitelmani oli päästä yli Yoongista, ei vajota syvemmälle hänen ansaansa.
Tassutin käytävää pitkin, ja palasin omalle kaapilleni. Sen ovi oli yhä selällään, ja joku oli kerännyt kirjani sievästi juuri sille ylähyllylle. Yhtään tavaroistani ei lojunut lattialla, kaikki oli sievästi siivottu. Oliko Yoongi kerännyt ne? Pudistelin päätäni, ja nostin reppuni maasta. Ei hän niin tekisi, ehkä siivooja oli siivotessaan päättänyt auttaa minuakin. Mietiskellen suuntasin kohti ruokalaa, suunnitelmissani napata pari leipää mukaani ja rynnätä sitten uudelle oppitunnille. Kerkeäisin juuri ja juuri, ja kiihdytin vähän askeleitani. Matkani kulkisi käytävää pitkin opettajienhuoneen ohi, ja siitä suoraan suureen ruokasaliin. Laskin huvikseni lattialaattoja, yrittäen astua joka toisen yli rikkomatta päässäni päättämää rytmiä. Niin minulla oli joskus tapana, ja välillä se jopa ärsytti minua.
Käytävälläni oli lisäkseni vain vararehtorimme, joka näppäili keskittyneenä kännykkäänsä paperipino kädessään. Minä kipitin hänen ohitseen, kehtaamatta häiritä edes tervehtimällä.
"Park Jimin?"
Pysähdyin. Opettaja huitaisi kättään minulle, merkiksi että todella tarkoitti minua.
"Niin?" Kysyin ujosti palatessani hänen kohdalleen.
Opettaja nosti silmälasinsa paremmin nenälleen, ja katseli minua hetken.
"Tarvitsen vähän apua. Olisiko sinulla hetki aikaa?" Hän tiedusteli ystävällisesti.
Epäroin hetken, minulla oli kyllä kiire. Mutta toisaalta kun opettaja kysyi varta vasten minua, olisi epäkohteliasta kieltäytyä.
"Joo, on mulla. Missä sä tarvit apuu?"
"Minulla olisi muutama aika raskas kirjapino siirrettävänä varastoon. Voisitko mitenkään auttaa hieman?"
Nyökkäsin innokkaasti, ja opettaja hymyili.
"Joo, voin!"
"Selvä, seuraa minua nii näytän missä ne on."
Seurasin opettajaa luokan ovesta sisään, ja pian huomasinkin luokan sorkuisella pöydällä pari pinoa vanhoja matikankirjoja. En kuitenkaan ehtinyt katsella niitä kauaa, kun huomasin sen. Luokan toiselta puolelta, pölyisen kirjapinon vierestä minua tuijotti Yoongi. Ei kukaan muu kuin itse Min Yoongi. Tunsin kuinka käteni alkoivat täristä, ja puristin sormeni tiukasti nyrkkiin. Miksi helvetissä Yoongi oli täällä? Hän näytti vähintäänkin yhtä säikähtäneeltä nähdessään reaktioni.
"Noniin, nyt me saamme kolmestaan nämä varmasti kannettua. Pyysin Jiminiä apuun, emme selviäisi tästä kahdestaan" opettaja totesi Yoongille, huomaamatta välillämme vellovaa jännitystä.
