Pojat ei kärsi

7

Istun ruokapöydän ääreen perheeni kanssa. Pikkuveljeni juoksee omasta huoneestaan ruokailutilaan ja istahtaa alas sille paikalle, jossa hän aina istuu, eli minua vastapäätä. Vieressäni istuu Aleksi ja häntä vastapäätä Tuulia. Pöydän päädyissä istuvat äiti ja isä. Pöydällä on paljon ruokaa. Äiti on jaksanut kokata oikein kunnolla, ihan varmasti aamu kuudesta asti. Muistan kuulleeni astioiden ääniä suunnilleen siihen aikaa yrittäessäni nukkua. Äiti nousee ylös tuoliltaan ja rykäisee saadakseen kaikkien huomion.

"Onpa ihanaa, että Tuulia ja Aleksi ovat päässeet käymään uudelleen. Siitä on niin pitkä aika kun viimeksi olemme kunnolla nähneet. Olemme vain jutelleet tekstiviestien ja sen ihme FaceBookin kautta."

"Näin on. On ihana nähdä, kuinka Joni ja Markus ovat kasvaneet niin paljon!"

"Niin Aleksikin! No, nyt ruuan pariin. Elikkä, olen tehnyt naudan sisäfilettä, valkosipuli-kermaperunoita, rakuuna-hunaja-porkkanoita ja höyrytettyä parsakaalia. Tuossa puukulhossa on ihan perussalaattia."

Äiti istuu takaisin tuolilleen. Kaikki ihastelevat ruokaa ja sen määrää. "Miten kauniit annokset!" "Niin runsas määrä ruokaa!" "Teitkö tämän kaiken ihan itse?" Tuntuu siltä, että pääni räjähtää kalorien päässälaskennasta ja perheeni kehuista. Näprään hihojani hermostuneena ja hyvin ahdistuneena. Hengitykseni on hieman tiehämpää kuin tavallisesti, mutta yritän peittää sen hengittämällä nenän kautta. Katseeni jumittaa salaattikulhoon. Pelastajani, armahtajani, suojelusenkelini, arkkienkeli Michael! Voin täyttää puolet lautasestani runsaalla ja vähäkalorisella salaatilla, ottaa puolet puolikkaasta lautasesta höyrytettyä parsakaalia ja puolikas siivu lihaa. Porkkanat ovat pilattu öljyllä ja hunajalla, ja perunoissa on aivan liikaa rasvaisia ainesosia. 

Isä kurottautuu ensimmäisenä perunoita kohti ja kauhoo omaan lautaseensa annoksen. Hän auttaa myös Jonia tarpeeksi ravitseman annoksen luomisessa. Aleksi keskittyy omaan ateriaansa, äiti ja Tuulia keskustelevat keskenään huomio herpaantumatta. Kauhon itselleni limenvihreän lautasen melkein täyteen salaattia. Kurkkua, punaista paprikaa, keltaista paprikaa, retiisiä, kirsikkatomaatteja, pehtoorinsalaattia ja jäävuorisalaattia. Sitten otan kuusi pientä höyrytettyä parsakaalta. Leikkaan lihasta ohuen siivun ja lasken sen lautaselleni. Kaadan lasisesta vesikannusta kylmää vettä ja huomaan yhden sitruunaviipaleen putoavan lasiini. Virnistän nopeasti ja alan syömään heti. Mitä nopeammin pääsen ihmisten ja ruoan luota pois, sen parempi. Vieressäni istuva kiusanhenki ei kuitenkaan päästä minua helpolla ja on aikeissa pilata suunnitelmani tietämättään.

"En nyt tiedä, kuinka tuo Markus kasvaa. Eihän se nyttenkään syö muuta kuin pupunruokaa!"

"On mulla lihaakin!"

"Et sä tuolla pärjää. Miksi syöt niin vähän?"

"Lautasenihan on täynnä!"

Joudun verbaaliseen sotaan serkkuni kanssa. Hän huutelee ruokamäärästäni ja sen sisältyvän kokonaan kasviksista. Minä taas yritän säälittävästi puolustaa itseäni, mutta tiedän, että Aleksi on aikalailla oikeassa. Äitini puuttuu tähän eikä tietenkään ole puolellani.

"Lopettakaahan tuo, pojat. Markus, Aleksi on kyllä oikeassa. Sä et syö nyt kunnolla."

Sisälläni kiehuu. Käteni pusertuvat nyrkkiin, rystyseni ovat valkoiset ja sydämeni tykyttää. Nousen ylös ja paiskaan nyrkkini pöytään. Astiat kilisevät ja juomaa läikkyy lasien reunojen yli.

"Antakaa minun olla! Onko kaikkien pakko yrittää hallita mua? Tarviiko joka asiaani työntää nenänsä? Jättäkää mut rauhaan!"

Huudan äänen karheaksi ja juoksen yläkertaan huoneeseeni. Hengitän todella nopeasti ja raskaasti, sydämeni hakkaa rintakehäni läpi ja kyyneleet täyttävät silmäni sumentaen näkökenttäni. Kaikki sisääni kasaantuneet tunteeni purkautuvat nyt. En pysty pitämään vihaani, stressiäni, pelkoani ja ärsyyntymistäni enää itselläni. Porras kerrallaan nousen kerroksen ylemmäs ja kaarran huoneeseeni. Paiskaan oven kiinni ja heittäydyn lattialle kyljelleni kippuraan, vetäen polveni halaukseen rintakehääni vasten kuin sikiö.